E. Werner - Artturi Berkow

– Siellä sanottiin, että Artturi Berkow eli varsin ruhtinaallisesti ja tuhlaisi tuhansia, yksistään ja ainoastaan siten ostaaksensa nuorten aatelismiesten ystävyyden ja saattaaksensa oman matala-arvoisen syntynsä unhotuksiin. Siellä sanottiin, että hän eräissä hurjissa ja hillittömissä seuroissa oli hurjin ja hillittömin kaikista – mitä muuten hänestä sanottiin, se on menevä naisen arvostelua kauemmaksi.

Artturin käsi nojasi vielä tuolille, jolla hän istui, kuitenkin oli se viime hetkisinä painunut yhä syvemmälle tuolin täytteesen.

– Ja sinä tietysti et katso vaivaa maksavaksi edes kokea parantaa tämmöistä harhalle joutunutta ihmistä, josta mailman yleinen tuomio jo on puhunut viimeiset sanansa.

– En!

Jääkylmältä kuului tämä epäys. Vieno vävähdys näkyi nuoren miehen kasvoissa, kun hän äkkiä kavahti seisaalleen.

– Oletpa suora puheissasi, senpä jo kuulen vähän liiaksikin!

Yhtäkaikki! Aina on hyvä tietää kuinka on laita keskenämme, yhdessä kuin meidän kuitenkin nyt aluksi on oleminen. Eilen tehtyä liittoa ei käy peräyttäminen, ainakaan ei hetikohta, saattamatta meitä kumpaistakin naurulle alttiiksi. Jos muuten olet ryhtynyt tähän teeskelmään, ilmoittaaksesi minulle, että vaikka matala-sukuisen rohkeudella olen ottanut sinun aviopuolisokseni, minun kuitenkin on pysyminen loitolla paroonitar Windegistä – ja minä otaksun sinun sen tehneen ainoastaan sillä tarkoituksella – niin olet aikomuksesi perille päässyt, mutta – tässä vaipui Artturi taaskin kokonansa vanhaan velttouteensa – mutta minä pyydän että annatkin tämän olla viimeinen kerta kuin tämmöistä keskenämme tapahtuu. Minä inhoan kaikenlaisia teeskentelöjä; hermoni eivät lainkaan kestä niitä ja saatetaanhan elämä järjestellä ilman tämmöistä joutavaa kiivauttakin. Tällä kertaa luulen tekeväni sinulle mieliksi, jos jätän sinun yksinäsi. Annathan anteeksi, että poikkenen omille oloilleni.

Hän otti eräällä syrjäpöydällä seisovan hopeaisen haarakynttilä-jalan ja lähti huoneesta, mutta siellä ulkopuolella jäi hän vielä hetkisen ajaksi seisomaan ja kääntyi. Tulinen liekki nuoren miehen silmissä ei ainoastaan pilkkinyt, se leimahti voimakkaasti, vaikka vaan hetkisen ajaksi; sitte taas kaikki oli autiota ja kuollutta, mutta vaksikynttilät liehuivat levottomina sinne tänne, hänen mennessä huoneesta huoneesen; oliko se ilmankäynnistä, vai siitäkö, että käsi, joka sitä kantoi, vapisi?

Eugenia oli yksinään jäänyt huoneesen ja syvä henkäys pullistutti hänen rintansa, kun oven kartiinit putosivat umpeen kohta puolisonsa mentyä. Hän oli saavuttanut, mitä oli tahtonut saavuttaa. Hän astui balkongin akkunaan, ikäänkuin hän tästä keskipuheesta päästyä olisi tarvinnut taivasalta hakea ilmaa, lykkäsi kartiinin syrjään, ja akkunan puoleksi avattuaan, kurotti hän silmänsä tuoksuvaan, vienosti hämärään kevätyöhön. Tähdet vilkkuivat himmeinä, kevykäisissä, sumuntapaisissa pilvissä, jotka verhosivat koko taivaan, ja maiseman hämärään peittyneet esineet sekaantuivat epäselvinä toisiinsa. Paltalta kukkien lemu nousi sinne ylös ja suihkulähteestä kuului hiljainen loiske. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja rauha, vaan ei tuon nuoren naisen sydämmessä, joka tänäpänä ensi kerran uuden kotonsa kynnykselle oli laskenut jalkansa.

Se oli nyt loppunut, se kahden viimeisen kuukauden hiljainen, ankara taistelu, jonka tuskat ja ponnistukset juuri olivat Eugeniaa kannattaneet. Ainapa on urhoollisen luonnossa jotakin ylevää siinä ajatuksessa, että toisen hyväksi antaa koko tulevaisuutensa alttiiksi, että elämänonnensa uhalla hakea toisen pelastusta, ja että armaisensa auttajana panna itsensä välttämättömän kohtalon uhriksi. Mutta nyt, kun uhri oli tehtynä, apu hankittuna, eikä mitään enään ollut vastustettavana tahi voitettavana, nyt himmentyi tuo runollis-ihanainen kimmellys, millä Eugenian tyttärellinen rakkaus tähän asti oli kietonut tuon päätöksen, ja häntä odottavan elämän koko onnettomuus ja kavaluus astui hänen eteensä.

Nuori rouva vaipui tuoliin ja peitti kasvonsa, ja kaikki mitä hän näinä kuukausina oli taistellut ja kärsinyt, kaikki mitä tällä hetkellä moninkertaisella voimalla tunki häntä ahdistamaan, tunkeutui näihin toivottomuuden sanoihin: Oi Jumalani, Jumalani, kuinka kestänen minä tämän elämän!

Berkowin melkoisan avarat vuorikaivokset ja tehtaat olivat joksikin kaukana pääkaupungista, eräässä etäisessä maakunnassa, lähisessä seudussa ei ollut mitään erittäin viehättävää. Metsämäkiä, mäkien takana, ylt'ympärinsä peninkulmaa laajalta ei muuta kuin kuusien tummaa, yksimuotoista vihannuutta, joka peitti kunnat ja laksot, niiden välillä kyliä ja yksinäisiä torppia, sekä siellä täällä joku arentikartano tahi maatilus.

Nämä tilukset ja omaisuudet olivat maanteistä joksikin kaukana; likimmäinen kaupunki oli parin tunnin matkan takana, mutta ne monenkaltaiset suuremmoiset, metsälaksoista ylenevät paja-rakennukset ja asuinhuoneet, virkeytenensä ja liikkeinensä tekivät että näyttivät miltei kuin omituinen kaupunki. Kaikki apukeinot, joita teollisuus ja tiede voi tarjolla pitää, kaikki mitä konevoima ja ihmiskädet voivat aikaansaattaa, oli tänne kerätty, kiskomaan vastahakoiselta vuoren peikolta sen aarteita. Hoitokuntaan kuului kokonainen lauma insinööriä, inspehtooreja, ylitarkastajia, jotka olivat tirehtöörin johdossa ja asuivat erinäisenä koloniana, jota vastoin ne tuhannet työmiehet, joista vaan vähin osa oli saatettu koloniaan majoittaa, asuivat lähisissä kylissä. Yritys, mikä ensin oli nostanut kaivosten nykyisen isännän joksikin vähäpätöiseltä kannaltaan sille korkeudelle, jolla hän tätä nykyä oli, näytti miltei kovin suurelta yksityisen miehen varoille, eikä käynyt sitä muuten kuin suunnattomilla summilla pitkittäminenkään. Ne olivat mahtavimmat koko maakunnassa, ja ne vallitsivatkin erinäisillä teollisuus-haaroillaan kaikki muut tehtaat, joista ei yksikään suuruudessa sille vertoja vetänyt. Nämä laitokset lukemattomine koneineen ja työvoimineen, sekä työpajoineen ja asuinhuoneineen, virka- ja asiamiehineen, oli kuin omituinen valtio, ja sen isäntä yhtä rajaton vallitsija, kuin mikään hallitsija vähäisessä ruhtinaskunnassaan.

Tottapa miehelle, joka oli näin suurten laitosten isäntänä, toki lienee loukkaavaiselta tuntunut, että häneltä yhä edelleen kiellettiin ne edut, joidenka havussa hän niin ahkerasti oli puuhinnut ja jonka perille moni oli päässyt paljo vähemmällä ansiolla teollisuuden nostamisen työssä; mutta tässä, niinkuin ainakin missä päättäminen suorastaan lähtee ylimmästä paikasta, tuli miehen omat omaisuudet kysymykseen, ja Berkowilla ei ollut puoltajia ylimmysten seuroissa. Hänen entisessä elämässään oli niin moni tumma pilkku, jonka rikkautensa kyllä sai peittoon, mutta ei kuitenkaan poistumaan. Tosin hän ei ollut koskaan yhtynyt ristiriitaan oikeuksille, mutta usein kyllä oli hän astua niiden rajain yli, joiden alueella laki tavallisesti rupesi vastakynneksi. Eikä laitoksiaankaan maakunnassa, niin suurenmoiset kuin olivatkin, tahdottu kaiken puolin tunnustaa esikuvallisiksi. Monella suunnalla kävi puheita tunnottomasta voitonpyynnöstä, joka vaan tarkoitti isännän rikkauden kartuttamista, huolimatta lainkaan niiden ihmisten onnesta tahi onnettomuudesta, joita työntoimissa käytettiin, puheita kävi päällysmiesten vääryyksistä ja työmiesten kuohuvasta tyytymättömyydestä – kaikki nämä puheet olivat ja pysyivät kumminkin ainiaan kulkupuheina, kun kotopaikkansa oli niin ylen etäällä. Tosiasiana oli kuitenkin, että nämät maakartanot ja ruukit olivat miltei tyhjenemätön rikkauden lähde isännällensä.