E. Werner - Artturi Berkow

– Kas tässä, armollinen rouva.

Eugenia pisti nenäliinan, jota ei näyttänyt pitävän minkään veroisena, lakkariinsa.

– Ja nyt, herra Wilpponen, koska olen tavannut teidät täällä, niin saattanette paraiten antaa minulle erään tiedon. Minä olen nyt ensi kerran kävellyt koko matkan tänne ja näen että silta, joka vie puistoon, on rautaportilla suljettu. Saadaanko se auki, vai pitääkö minun palatessani tehdä koko tuo kierros tehtaan kautta?

Hän osoitti sitä ainoastaan muutamain askelten päässä olevaa siltaa, joka vei päälitse pienoisen kaivannon, mikä oli tällä puolen puiston rajana, ja oli rautaisella portilla varustettu. Herra Wilpposen tila oli tuskallinen. Rauta-portti oli tosiaanki lukossa; tahdottiin näetten tällä tavoin estää puistoon pääsemästä työmiehiä, jotka osaksi asuivat tällä puolen, mutta avain oli puutarhurilla, ja Wilpponen tahtoi rientää, niinpä lentää sitä noutamaan, jos armollinen rouva päättäisi odottaa siksi kun —

– No ei, no ei! keskeytti hänen Eugenia vähän äkillisesti. Sittehän tulisitte kulkemaan kahdesti sen matkan, jota tahdon välttää, ja odotus kävisi vähän pitkänlaiseksi. Ennen palaan samaa tietä.

Wilpponen ei tahtonut antaa rouvan sitä tehdä! hän pyysi ja rukoili nuorta rouvaa suomaan hänelle sen onnen, että saisi tehdä hänelle tämän jättiläis-palveluksen, kun samassa kova rasahdus keskeytti häneltä hänen korean puheensa.

Olli oli sillä aikaa lähennyt rautaporttia ja tarttunut siihen molemmin käsin kiini. Hän pudisti rautakankea semmoisella voimalla, että lukko ja salpa naukuivat. Kun ne eivät kumminkaan heti vääjänneet, lennähti vihan leimaus nuoren työmiehen kasvoille; voimakas potkaus mursi viimeisen vastauksen siinä ei niin aivan uudessa lukossa – ja portti lensi auki.

– Jumalan tähden! Hartonen, mitä teette? huusi Wilpponen säikähtyneenä. Te turmelette koko lukon. Mitähän herra Berkow on sanova?

Olli ei vastannut mitään. Hän pukkasi oven selälleen ja käänähti sitte tyvenesti rouvan puoleen.

– Tie on auki, armollinen rouva.

Eugenia ei näyttänyt puoleksikaan niin hämmästyneeltä kuin nuori kirjuri, astuissaan tälle näin väkivaltaisesti avatulle tielle; ei paljon puuttunut ettei nauranut.

– Kiitän teitä, Hartonen, ja mitä hävitettyyn lukkoon tulee, niin olkaa huoleti, herra Wilpponen, minä otan siitä vastatakseni. Mutta koska portti nyt kerta on auki; – ettekö tekin tahdo tulla tätä lyhempää tietä puiston kautta?

Mikä tarjous! Herra Wilpponen ei rientänyt, hän heittäytyi nuoren rouvan sivulle, ja ponnisti vauhdissaan aivojaan keksiäksensä hetikohta jonkun hupaisen ja runollisen puhe-aineen, mutta häätyi ryhtymään kovin jokapäiväiseen, kun Eugenia katsahti taaksensa samalla väkäisellä, mietteellisellä silmällä, joka jo kerta ennen turhaan oli koettanut syöksyä halki Hartosen vastahakoisen ja hänelle ainakin käsittämättömän olennon.

– Tuolla Hartosella on oikeat raivion voimat ja hän on vielä sitte tuleva oikeaan raivion vimmaankin. Hän pirstaa arvelematta lukkoja ja salpoja, ainoastaan —

– Ainoastaan raivataksensa minulle mukavamman tien, keskeytti hänen

Eugenia, vähän pilkallisesti silmäten kävelykumppalinsa puoleen.

Ettehän te, herra Wilpponen, toki tekisi itseänne vikapääksi

väkivaltaiseen hyvyyteen?

Herra Wilpponen väitti vilkkaasti tuommoista rohkeata tekoa vastaan. Kuinka saattaisi armollinen rouva luulla, että hän noin rohkeasti loukkaisi toisen omaisuutta, ja vielä päälliseksi rouvan läsnäollessa: ei ikäpäivinä! Mutta armollinen rouva oli näiden vakuutusten aikana nähtävästi toisissa ajatuksissa, eikä onnistunut Wilpposen koko matkalla taivuttaa hänen huomiotansa puoleensa, ehkä kyllä siinä työssä näki vaivaakin.

Hartonen oli lykännyt ristikkoportin jälleen kiini ja palasi verkalleen tupaansa. Kumminkin jäi hän ovensa edustalle seisomaan, lakkaamatta katsellen puistoon, jonka lehtokäytävissä rouva ja herra Wilpponen samassa katosivat.

– Luulin minä, Olli, että kun kerta olit kieltänyt, se siihen jäisi.

Nuori mies käännähti tulisesti takaisin ja loi synkeästi silmänsä

Marttaan, joka seisoi siinä hänen äärellään.

– Mitä se sinuun koskee? kysyi hän ynseästi.

– Minuunko? Ei ollenkaan! Älä ole niin tuiman näköinen: sinä olet minulle vihassa siitä, että muistutin nuorta rouvaa nenäliinasta, mutta hänenhän se on, ja mitä sinä sillä hienolla, valkoisella kalulla tekisitkään? Ethän työstä tullessasi saata siihen koskeakaan, ja katsellut sitä kyllä jo olet tarpeeksesi.

Tytön äänessä oli hienoa, mutta selvästi tuntuvaa pilkkaa, minkä

Ollikin lienee huomannut, sillä hän tiuskasi:

– Anna minun olla rauhassa pilkaltasi! ja tiedustuksiltasi! Sen sanon sinulle, Martta —

Ohoh! Mikä siellä ulkona on hätänä? Riitelettekö kukatiesi? kuului purnumestarin ääni sisältä, ja samalla astui hän ovelle.

Olli kääntyi suutuksissa pois, eikä näkynyt haluavan jatkaa kiistaansa, jota vastoin Martta, huolimatta enon kysymyksestä, suhkaisi hänen sivutsensa tupaan.

– Mikä tyttöä vaivaa? kysyi purnumestari, kummissaan katsoen hänen jälkeensä, ja mikä tässä teidän välillänne oli asiana? Joko taas olet tiuskinut hänelle?

Olli heittäytyi ynseästi penkille.

– En annakaan kaikkein läksytellä itseäni töistäni ja teoistani,

Martan vielä vähemmin.

– Noh, eihän Martta sinulle mitään pahaa tee! arveli isä tyvenesti.

– Minulleko ei? Vaan miks'ei minulle?

– Kuuleppas poikaseni, eikö sinulla olekkaan silmiä päässäsi, vai etkö tahdo tietää sitä? Mutta ethän ole koskaan huolinut naisista, ja sen tähden viime lopulla ei ole kumma, ettet lainkaan ymmärrä heitä.

– Mitä minun siis olisi ymmärrettävä? kysäisi nuori mies tärkeämmin.

Isä otti piipun suustansa ja puhalsi aika savun ilmaan.

– Että Martta pitää sinusta, vastasi hän tuiki lyhyesti.

– Marttako? Minustako?

– Luulenpa tosiaankin, ettei hän vielä tiennytkään siitä mitään? sanoi purnumestari täydesti kummastellen. Se pitää hänen vanhan isänsä ensinnä hänelle kertoa. Mutta se tulee siitä, että pistetään nenä semmoiseen, mikä vaan päätä huimaa. Jumala nähköön, Olli, kylläpä jo olisi aika, että heittäisit nuo muut hommat hornaan menemään ja ottaisit kelpo vaimon, joka saattaisi sinut parempia ajattelemaan.

Olli loi silmänsä puiston varjoksiin, ja ne muuttuivat taas yhtä synkeiksi kuin ennenkin.

Sinä olet oikeassa, isä, sanoi hän pitkään, jopa olisi aika!

Isä oli oudosta kuulosta piippunsa pudottaa.

– Poikani, sepä oli ensimmäinen viisas sana sinulta minun kuulleni. Joko viimein toki olet tullut järkeen. No onpa jo tosiaankin aika! Olethan jo vuosia sitte kyennyt vaimon elättämään, etkä löydä mistään kauniimpaa, ripeämpää ja mielevämpää tyttöä kuin Martta on. Kuinka iloinen olisin, jos teistä molemmista tulisi avio-pari, sitä en tarvitse sanoa. Mietipä todellakin sitä asiata itseki!

– Nuori mies oli kavahtanut seisomaan ja astui kiivaasti edestakaisin.

– Ehkäpä kyllä olisi parasta! Loppu tästä tulla pitää, se on välttämätöntä! Sen olen vasta tänäpänä huomannut —, jota pikemmin siis, sitä parempi!

– Mitä tarkoitat? Mistä pitää loppu tulla?

– Ei mistään, isä, ei mistään. Mutta sinä olet oikeassa; kun minulla kerta on vaimo, silloin tiedän mihinkä ajatusteni pitää kuulua. – Luulet siis Martan pitävän minusta?

– Mene ja kysy häneltä itseltään! sanoi purnumestari naurahtaen. Luuletko että yhä pitäisin tyttöä talossani, jos hän toista haluaisi? Ei häneltä kosijoita puutu. Kyllä tiedän kutka häntä haluaisivat, ja Lauri on jo vuoden päivät nähnyt turhaa vaivaa. Hän ei ole vielä suostumusta saanut; sinä saat sen tänä päivänä, jos tahdot; siitä saat olla varma.