Various - Syvistä riveistä

Taavetti seisoi kuin puusta pudonneena; vähän ajan takaa hän viimein virkkoi: "Minä en ole halukas lahjoja saamaan!"

"Kyllä silloin saa ottaa, kun tuolla lailla tuleekin, se tapahtuu vaan muutamille miljoonista ihmisistä", sanoi rovasti.

Taavetti pisti remissin ja kirjeen taskuunsa ja kiitettyään rovastia alkoi astua kotiinsa.

"Mitä tämä oikeastaan kaikki merkitsee?" kyseli hän tallustellessaan omilta ajatuksiltansa ja niin hän saapui Pynnölään, jossa väki paraikaa söi päivällistä, Leena ja isäntäkin muiden mukana isossa tuvassa. Taavetti istahti myöskin sanaakaan lausumatta pöytään ja alkoi syödä.

"Mitä siellä pappilassa oli?" kysyi Leena uteliaana.

"No, eipä erikoisia, sain vaan kirjeen Moskovasta."

"Moskovasta! Kuka sieltä kirjoittaa?" kysyi isäntä ällistellen.

"Tunnetteko Taavetti Hietaniemen? hän se on."

"Hietaniemen! Vartoohan hiukan, kyllä! Sehän meni kultasepän oppiin Pietariin. Hänkö elää vielä?"

"Elää!" toisti Taavetti.

"Mitä hän sitten kirjoittaa?"

"Puhun sitten kun on syöty."

Syötiin tuota kaikessa rauhassa ja syönnin jälkeen meni Taavetti kamariin, johon isäntä ja Leena häntä seurasivat uteliaisuutta täynnä.

Taavetti istuutui pöydän päähän, isäntä toiseen ja Leena se seisahtui pöydän eteen. Taavetti veti taskustansa kirjeen ja ojensi Leenalle, joka kohta luki sisällön.

"Vekseli!" sanoi Leena.

"Siinä!" sanoi Taavetti, ojentaen sen Leenalle.

"Niin, semmoinen se olevan näkyy."

"Voi taivaan talikon pyörittäjä! Vai kymmenen tuhatta ruplaa!" sanoi Pynnöläinen, istuen hyvin nolona. "Oletpa vävyni kappaleen rikkaampi appeasi. Se on totta se!"

Leena piti vekseliä hyvin huolimattomasti kädessään. Isäntä sen huomasi.

"Älä niin välinpitämättömästi pidä kymmentätuhatta ruplaa! Pankaa nyt, hyvät lapset, joutuin korjuusen piirongin sisimpään sopukkaan ja älkää millään muotoa hiiskuko sanaakaan kellekään kuolevaiselle koko paikkakunnalla!"

"Niin, pistä vaan, Leena, piironkiisi se siihen asti, kuin kaupungissa käydessä vaihdetaan oikeaksi rahaksi", sanoi Taavetti.

Leena vei sen kohta määräpaikkaan. Sen tehtyään meni hän ulos ja Taavetti ja isäntä jäivät kahden kesken.

"Mitäs nyt mietit, vävyni?" sanoi isäntä, istuen käsi poskella. "Minä luulin saavani sinun pitää tässä enemmän aikaa."

"Mihinkäs minä tästä menen nyt sitten? Näkyypä tuota sijaa tässäkin olevan!" tuumi Taavetti.

"Tottahan toki rahoilla ostat oman talon!"

"Siihen aina ehditään."

Taavetin sitä sanoessa aukesi kamarin ovi ja Töyryn Heikki astui sisään.

"Hyvää päivää!"

"Jumal' antakoon!" sanoi isäntä ja Taavetti toisti saman.

"Kuules Taavetti! Minulla on sinulle hiukan sanottavaa."

"Sano pois, vaan älä hauku!"

"Voi kun sinä, Taavetti, olet hirveän pitkävihainen! Enhän minä sinua enään tässä maailmassa hauku. Johan minä silloin pyysin anteeksi. Etkö muista?"

"Muistan! Vaan mistä minä tiedän mitä sun sydämmesi sopukassa piilee."

"Piilee! Siellä ei piile mitään. Minä olin ennen aina valmis käyttämään tuota haukkujan virkaa, vaan tästä lähtien aivon ruveta oikeaksi ihmiseksi ja mukautua naapurienikin tahdon mukaan. Minä aivon tulla sinulle langoksi ja naida Hannan. Mitäs siihen sanot?"

"Nai pois!" sanoi Taavetti.

"Sinä et siis ole sitä vastaan. No, hyvä! Minä tiedän että sinä et ole halukas puhe-varastoasi kuluttamaan, sentähden en sinua kiusaakaan, ainoastaan tulin tietämään, ettet sinä suorastaan ole sitä vastaan."

Nyt puuttui Pynnöläinen puheesen ja sanoi: "Kyllä sinä teet siinä vallan viisaasti, että puhut semmoisen asian Taavetin kanssa hyvän sovun puolesta, vaikka kohta ihmisellä onkin valta naida kenen tahtoo. Isäntä katsoi Taavettia ja kysyi: 'Saanko ma?'"

"Saman tekevä!"

"Niin, minä siis sanon, että Taavetti, jollen vallan erehdy on kumminkin tämän kylän rikkain mies."

"Hei—mitä—kuinka—mistä?"

Nyt olivat kaikki ääneti vähän aikaa. Vihdoin jatkoi isäntä: "En juuri tahtois olla mikään kieli-kello, vaan kun noin sattui tulemaan puheeksi, niin saamma tuon sinulle sanoa.—Hän on voittanut Moskovasta kymmenentuhatta ruplaa."

"Moskovasta, kymmenentuhatta ruplaa!"

Sitä sanoessaan kallisti Heikki päätään.

"Niin, ei meidän sovi häntä kerjäläiseksi kutsua."

"Älkää puhuko, isäntä, tuommoisia vanhoja", sanoi Heikki, katsellen permannon rakoja.

"Niin, ei hänellä nyt tarvitse enään olla lainatakki eikä lainalakki."

"Voi, helpoittakaa jo, hyvä Pynnöläinen! Enhän minä häpeän tähdenkään voi tästä karkuun juosta."

"Jaa, ei sinulla siis, Taavetti, ole mitään sitä vastaan?" kysyi Heikki taas hetken päästä.

"Ei!" sanoi Taavetti, mutta katsoi samalla Heikin silmiin, juuri kuin se, joka silmäin kautta tahtoo kurkistaa sielun sisimpään.

Heikki huomasi sen tavan katseessa jotakin merkitsevän ja hän huoaten sanoi: "Luuletko, Taavetti, minun laittavan Hannan onnettomaksi?"

"Enhän minä nyt sitäkään juuri luule. Ei, päin vastoin minä toivon sinusta vanhemmuuten hyvää miestä!"

"No, hyvä Taavetti, siinä mielessähän tuota itsekin olen.—Hyvästi!"

"Hyvästi! voi hyvin!"

"Hyvästi Heikki!" sanoi Pynnöläinen ja puristi häntä lujasti kädestä. "Tule", jatkoi hän vielä, "onnelliseksi ja hyväksi heimolaiseksi ja naapuriksi!"

Heikki lähti hyvin liikutettuna Pynnölästä ja ohjasi kulkunsa Hannan mökille.

Leena tuli kamariin, kun Töyryn Heikki oli ulos mennyt ja sanoi: "Onko isä kuullut sitä, kun Naavalan isäntä ja emäntä muuttavat pois täältä ja myyvät talonsa?"

"En, no mihin he nyt menevät?"

"Kaupunkiin vaan."

Isäntä katsahti Taavettia silmiin ja tuli hyvin ajattelevan näköiseksi.

"Kuulepashan, Taavetti, tuota juttua, Leena, kuka kertoi sitä?"

"Renki Matti."

"Annas kun menen tuota juttua minäkin kuulemaan!"

Taavetti ja Leena kahden kamariin jäätyään tuumivat vielä samaa asiaa:

"Saapa nähdä", sanoi Leena, "eikö isä osta Naavalaa!"

"Ja mitä hän sillä tekee?" kysyi Taavetti.

Samassa nähtiin akkunasta kuinka isäntä jo oli matkalla kylään päin.

Vähän ajan päästä tuli hän taas takaisin ja haki Taavetin, joka jo oli ehtinyt mennä rukiin leikkuuta aloittamaan.

"Tules, Taavetti, minun pakinoilleni!"

Isäntä ja Taavetti menivät huoneesen.

"Se on nyt semmoista seikkaa, että se Naavalainen menee kun meneekin pois meidän paikoilta."

"Niin aina!" sanoi Taavetti.

"Mutta pyytää liian paljo siitä talosta."

"Mitä pyytää?"

"Seitsemäntuhatta ja viisisataa ruplaa, niin kaikkineen kuin se käy ja seisoo. Mitä sanot?"

"Maksetaan pois!"

"Sinunko rahoillasi?"

"Kenenkäs muun?"

"Niin, mene ja osta!"

"Vaikka vaan", sanoi Taavetti, lähti astumaan Naavalaan. Pian hän olikin oikotietä taloon päässyt. Kaikki tulivat kättelemään ja käskivät Taavetin istumaan. Kun siinä sitten yhtä ja toista puhua rupatettiin, vaan kun ei talon myynnistä sivumennenkään mitään puhuttu, kysäisi Taavetti vihdoin: "Isäntä käski minun tulla tänne talon kauppoja hieromaan. Onko siinä mitään alkua koko asiassa?"

"Kyllä se on aivan totta!" vastasi isäntä. "Kyllä tämä talo myydään."

"Mitä se maksaa?"

"Kahdeksan tuhattahan minä olen aikonut siitä äyhkäistä."

"Ja sitä minä en maksa, vaikken eläissäni näkis taloa."

"Kuinka niin? Onhan talo paraita koko näillä seuduin."

"Vaikka, mutta Sampiaho ostettiin kuudellakymmenellä viidellä ruplalla."

"Niin, ryöstö-huutokaupalla."