Various - Skandinaviasta

"Kyllä, kiitoksia vain, tahdon niin mielelläni."

"Onko se teillä ihan täyttä totta?"

"Ettekö sitte ole huomanneet ystävällisistä silmäyksistäni, että minä jo kauan olen rakastanut teitä?"

"En, en todellakaan ole huomannut."

"Voi niitä miehiä, miten ne kuitenkin ovat sokeat!"

Terning katseli ympärilleen ja näytti olevan jossakin pulassa.

"Mitä nyt, ystäväiseni?" kysyi neiti.

"Minä tahtoisin niin mielelläni syleillä sinua, mutta en saata sateenvarjolta."

"Tule vain, niin minä pidän sitä sen aikaa", sanoi neiti.

Pietari Terning kiersi kätensä hänelle kaulaan ja suudella läjäytti häntä miehen tavalla.

"Olkaapa hiljaa kärryissä, muuten saattavat ne kaatua, sillä toinen vieteri on rikkinäinen", sanoi kyytipoika.

Neiti vetäytyi kainosti pois rakastettunsa sylistä, ja kohta he jo pääsivätkin asemalle, tullen ihan paraiksi ennen junan lähtöä. Ilman muita onnettomuuksia saapuivat he sitte pääkaupunkiin.

Parin päivän kuluttua saivat Terningit kauniin kihlakortin, johon oli latinalaisilla kirjaimilla painettu:

Pietari Terning Konkordia Riegel.

Sinä päivänä ajoi rouva Terning pois uuden palvelustyttönsä ja antoi pikku Pietarille kahdesti vitsaa.

Terningin perhe on jälleen kaupungissa, huonekalut entisessä järjestyksessä, rouvan kultakello ja silkkileninki panttilaitoksessa.

Kaikki on talossa vanhalla paikallaan paitsi Terning, sillä hän on menettänyt paikkansa; mutta syksyllä hän ottaa setä Pietarin sianlihakaupan, hän kun itse aikoo luopua siitä.

Rouva Terningiä tosin vähän kammottaa, että hänen miehensä nyt pitää tuleman rasvakouraksi ja vaatteiltaan roskamaiseksi; mutta hän lohduttelee mieltänsä, että ehkäpä siitä talouskin tulee vähän rasvaisemmaksi kuin tähän asti.

Setä Pietari tuntee olevansa perin onnellinen, kun häät ovat jo niin lähellä; ei hän enää voi elää riidassa lähimpien sukulaistensa kanssa. Hän on toimittanut sovinnon, ja Konkordian ja Teodoran ystävyys on yhtä harras kuin ennen.

Neiti Riegel varustelee pukineitansa ja juoksee lakkaamatta rouva Terningin luona kysymässä neuvoa, kuinka monta kyynärää silkkiharsoa menee morsiushuntuun, pitääkö hänen ottaa paksua vai tavallista silkkikangasta leningiksi, punaistako vai viheriäistä kangasta hän valitsee salin huonekalujen päällykseksi, ja kaikkea muuta semmoista.

"Minä sinua varmaankin väsytän, hyvä Teodora; mutta eihän minulla ole ketään muutakaan, jolta voisin kysellä, ja tiedäthän, että minä olen tuommoinen pieni, ymmärtämätön tytönriepu, ett'en itsestäni tiedä mitään."

"Sua, viatonta pikku olentoa", sanoo rouva Terning ja hymyilee, kuin aikoisi purra häntä.

On synkkä syysilta. Terningin piika istuu kyökissään savuavan lampun ääressä ja odottelee isäntäväkeänsä.

Pietari Terning ja neiti Riegel näet viettävät nyt häitänsä Suuressa ravintolassa.

Vaunut seisattuvat portaiden eteen, piika juoksee avaamaan, ja kohta astuu Herman Terning rouvinensa sisään.

Teodora päästelee yltään koko joukon saaleja ja sadevaippoja ja vaipuu nojatuoliin.

"Ah, miten väsyksissä minä olen! Hyvä toki, että se kaikki nyt on ohitse."

"Miten ihastunut setä oli vaimoonsa", sanoo Terning.

"Morsian oli paljoa enemmin ihastunut uuteen silkkileninkiinsä kuin mieheensä. Minulla oli niin hyvä halu kaataa pullo punaista viiniä hänen päällensä."

"Ruoka oli hyvä."

"Entä puheet," sanoi rouva, "oivallisethan nekin olivat. Muistatko jumaluusopin kandidaattia, miten hän kertoi setän löytäneen rakkahansa vehreäin puiden varjosta, eikä koko likitienoilla ollut muita puita kuin ne kolme vanhaa omenapuun rahjusta, ja niistä todellakaan ei tullut varjoa. Rankkasateessa, vanhan sateenvarjon alla he kihloihin joutuivat."

"Ja siinä sateessa meidän perintömmekin hukkui. Se huvitus meille kävi vähän kalliiksi."

"Koko minun oloni siellä maalla oli vain lakkaamattomia vastuksia," sanoi rouva, nousten ylös. "Konkordia on minua hyvin kiusannut; mutta tottapahan kerran vielä tulee kostonkin hetki. Paras toivoni on, että hän ja hänen miehensä joutuisivat kesäksi maalle."

Niin, Kildenbauer tietysti oli kuollut; mutta hänen leskensä eli.

Kildenbauer oli nyt enkeli.

Niin sanoi pappi, joka piti ruumissaarnan, ja tottapa se on uskottava; sillä ainahan pitää uskoa, mitä pappi sanoo.

Kildenbauerin leski ei lainkaan ollut mikään enkeli. Asianajajan rouva sanoi hänen olevan jokin ihan päinvastainen olento; mutta sitä ei pidä uskoa. Sillä tiedättehän, miten pahaa naiset puhuvat toisistansa, varsinkin jos vielä ovat sukua.

Kildenbauerilla oli ollut pääkaupungissa suuri siirtomaan-tavarain kauppa ja sen lisäksi oli hän vähin autellut lähimäisiänsä pienillä rahalainoilla, joista otti vain 50 prosenttia korkoa.

Kildenbauerin kuoltua jatkoi rouva jonkun aikaa liikettä nimellä: Kildenbauerin leski; mutta sitte hän äkisti möi loppuun kaikki, mitä hänellä oli, ja luopui kokonaan kauppatoimista.

Hän oli niin hirveän rikas, ett'ei hänen enää tarvinnut kaupustella, sanoivat ihmiset.

Tosin kyllä toiset sanoivat Kildenbauerin viime aikoinaan menettäneen koko omaisuutensa eräässä hurjanrohkeassa yrityksessä, mutta se tietysti vain oli loruja.

Kuinka Kildenbauerin leski joutui tähän kaupunkiin?

Niin, se on kokonainen eri historia, joka alkaa kuin tuommoinen sanomalehti-novelli:

Oli pimeä syysilta. Myrsky vinkui, sade rapisi ikkunoita vasten, ja kaikki oli niinkuin tavallisesti romaanin ensimäisessä luvussa, milloin rakastavaiset eivät saa toisiansa sen lopulla.

Pitkin autiota katua pienessä kaupungissa vaelsi pitkä olento vaippaan kääriytyneenä. Se oli Kildenbauerin leski.

Pääkaupungissa liikkui kolera-rutto, sentähden oli Kildenbauerin leski paennut tänne pikkukaupunkiin, jossa hänellä oli sisar naimisissa asianajaja Bisbyllä.

Merkillistä kyllä muisti hän nyt äkisti sisartansa, vaikka muuten olisi saattanut luulla hänen jo kokonaan unhottaneen rouva Bisbyn osoitteen.

Ainakin oli Kildenbauerin leski jättänyt vastaamatta pariin kirjeesen, jotka sisar oli kirjoittanut hänelle parin pienen rahalainan tähden.

Asianajaja Bisbyllä oli suuri perhe ja pienet tulot, ja mitä hän ansaitsi, tuhlasi vaimo taloudessa.

Rouva Bisby oli noita taloudellisia naisia, jotka saattavat miehensä vararikkoon ainoastaan sillä, että asuskelevat liian paljon kyökissä.

Se voi monesti olla yhtä tyhmää kuin miehen käynti liian usein ravintoloissa.

Niinkuin pyhä neitsyt aina ilmestyy uskoville katolilaisille vaaleassa pilvessä, niin ilmestyi rouva Bisby aina kyökkihöyryjen pilvessä, ja hänen suurin ilonsa koko tässä maailmassa oli tehdä jäljisteeksi "makeaa laatikkoa".

Muuten hän oli hyväsydämminen vaimo, joka ei koskaan laskenut köyhää ravitsematta pois menemään, ja Bisby-perheen kasvavilla jäsenillä, kymmenellä luvultaan, oli aina suussa jotakin pureksittavaa.

Oli, kuten jo sanottiin, pimeä syysilta.

Ovikelloa soitettiin kovasti, ja kohta sen jälkeen riensi asianajaja hätäillen kyökkiin vaimonsa luo.

"Kildenbauerin leski tuli."

Rouva pyyhki toivottomana käsiään.

"Ei meillä onnettomilla ihmisillä koskaan pidä oleman muuta kuin surua ja vastuksia."

Keskellä lattiaa seisoi pitkäkasvuinen vaimo. Kaapun hän jo oli heittänyt yltänsä. Vanha, musta leninki verhosi hänen hoikkaa vartaloansa. Kasvot olivat kalpeat ja kulmikkaat, silmät mustat ja syvälle painuneet, ja valkoinen tukka näkyi pörröisenä huonohkon pitsimyssyn alta.

"No, herranen aika, Tea, mitä varten nyt tänne olet tullut?"