Various - Skandinaviasta

"Ovatpa tottakin!" myönsi Loviisa.

Iloisia kaikki olivat ja vilkkaita, kuten tavallista semmoisissa seuroissa ja tilaisuuksissa. Keskustelu kiertäessään kaupunkia pistäytyi myöskin Sörenin kotiin. Kaikki olivat siitä yksimieliset, että se avioliitto oli hyvin onneton ja talo surkuteltava; muutamat säälivät, toiset moittivat.

Silloin ryhtyi vanhempi neiti Ludvigsen juhlallisesti lausumaan: "Minä teille sanon, missä kohden avioliitossa vika on, sillä minä tunnen asian perinpohjin. Jo ennenkuin Maria joutui naimisiin, oli hänellä jotakin luvunlaskun tapaista, halpaa jokapäiväisyyttä, jota ei lainkaan saa olla totisessa, oikeassa ja puhtaassa rakkaudessa. Se sitte on kehittynyt ja kostanut julmasti molemmille. Tosinhan heillä ei ole paljoa millä elää; mutta mitäpä se vaikuttaisi kahteen, jotka todella rakastavat toisiansa? Eihän onni lainkaan riipu rikkaudesta. Pikemmin rakkaus juuri köyhimmissä kodeissa kauneimmin osoittaa kaikkivaltaansa. Ja kuka heitä muuten voikaan sanoa köyhiksi? Eikö Herra ole heille runsaasti antanut terveitä ja pulskia lapsia? Kas, se juuri on heidän rikkautensa! Ja jos heidän sydämmensä vain olisivat olleet täynnä totista, oikeaa ja puhdasta rakkautta, niin – niin —"

Neiti Ludvigsen vähän hämmentyi.

"Niin mitä?" kysyi muuan rohkea nuori nainen.

"Niin", jatkoi neiti Ludvigsen arvokkaasti, "olisimme kyllin saaneet nähdä heidän elämänsä tien kääntyneen ihan toiselle suunnalle."

Rohkea nuori nainen seisoi häpeissään.

Syntyi äänettömyys, jonka kestäessä neiti Ludvigsenin sanat painuivat syvälle kaikkien sydämmiin. He kaikki tunsivat tuon olevan totta; kaikki levottomuus ja epäily, mikä muutamien mielessä kyti, katosi kerrassaan. Kaikki vahvistuivat kauniissa ja horjumattomassa uskossaan oikeaan, totiseen ja puhtaasen rakkauteen; sillä he näet kaikki olivat nuoria naisia.

Kesäksi maalle. – Kildenbauerin leski. – Puhdas lippu. – Kumpikin puolellansa väliaitaa.

Herman Terning on jonakin toimitusmiehenä eräässä konttorissa, ja hänen vaimonsa on ylhäinen, joka asia on hyvin kiusallinen näinä kalleina aikoina, jos miehellä on vain kolmekymmentä taaleria kuukaudessa tuloja.

Rouva Terning on vanhan, eläkettä nauttivan upseerin tytär ja hänellä on monta ylhäistä tuttua. Ne kaikki tietysti muuttavat kesäkuukausiksi maalle asumaan ja kysyvät, mihinkä Terningin perhe lähtee.

"Me emme vielä ole ihan tarkoin päättäneet", sanoo rouva. "Mieheni ei vielä oikein tiedä, minkä paikan hän valitsee."

Sen verran siinä onkin totta, ett'ei Terning lainkaan tiedä muuta kuin vaimoineen ja lapsineen "syödä leipänsä otsansa hiessä" pääkaupungissa kuumina kesäkuukausina, kunnes hänet vihdoin herätetään onnellisesta tietämättömyydestään.

Kun hän muutamana päivänä kesäkuussa tavallisuuden mukaan tuli kotiin päivälliselle, seisoi rouva ja jakoi keittoa synkännäköisenä. Niin juhlalliselta hän ei ollut näyttänyt siitä asti, kun viimeksi sai uuden silkkileningin.

"Terning," sanoi hän, "katsopas lapsiasi."

Terning katsahti molempiin poikiinsa hämmästyen.

"Etkö näe, miten kalpeat heidän kasvonsa ovat?"

Se tutkiminen oli isälle melkein mahdotonta, koska nuorempi oli kirjannut kasvonsa mustikkahillo-lusikalla, jota hän kuljetteli kaikissa muissa paikoissa kasvoillansa, vaan ei suussansa, ja vanhempi poika taasen oli pistänyt koko yläpuolen ruumistansa piirongin laatikkoon.

"Ne ihan kuihtuvat tässä tukalassa kaupungin ilmassa, ell'ei ajoissa vielä tapahdu muutosta."

"Mitä tarkoitat?"

"Meidän pitää muuttaa kesäksi maalle."

"Tahdotko ehkä, että minun pitäisi ostaa komea huvila?"

"Terning," sanoi rouva arvokkaasti, "ennen muinoin kerran saatoin toivoakin pääseväni asumaan huviloihin. Se aika on nyt jo ollut ja mennyt, enkä minä ole koskaan valittanut; mutta yhtä minä nyt sinulta pyydän: älä loukkaa minua tuommoisilla muistutuksilla."

"Mutta, hyvä Teodora —"

"Minun tarkoitukseni oli vain," jatkoi rouva, "että vuokraisimme pari yksinkertaista huonetta jostakin talonpoikais-talosta."

"Jospa vain nyt voisi löytää semmoisen paikan", sanoi Terning, alkaen jo vähän horjua.

"Se paikka, joka Pedersenillä oli viime kesänä, on nyt tyhjänä. Siinä on kaksi huonetta ja yhteinen kyökki talonväen kanssa, puutarha ja muita mukavuuksia, eikä se maksa kuin 10 taaleria kuukaudessa, ja se on huokea, kun talo on kuitenkin niin lähellä kaupunkia, neljänneksen päässä rautatien-asemalta. Sinä saisit tulla joka ilta viimeisellä junalla maalle ja aamusilla palata kaupunkiin. Sinullekin se tekisi niin hyvää, tuo maa-ilma."

"Niin, sillähän lailla minä todellakin tulisin vain makaamaan maalla, sillä päivillähän en saisi siellä olla."

"Entä pyhäpäivät sitte?"

"Niin, pyhinä, niin. Siinä sinä olet oikeassa. Saatammehan arvella asiaa."

"Ensi sunnuntaina lähdemme katsomaan huoneita."

"Eihän tuo katsominen vahingoita", sanoi hän, vaan itsekseen hän mielessänsä vähensi kuukauspalkastansa 10 taaleria ja mietiskeli, mitenkä noilla jäävillä 20:llä hän itse eläisi kaupungissa ja vaimo maalla, puhumattakaan, mitä oli menevä lakkaamattomiin matkalippuihin, rahtiin ynnä muuhun.

Rouvan kasvot olivat kuin kirkas päiväpaiste ia hän suuteli miestänsä ruoalta päästyä.

Terning katseli suruisesti kattoon, ja kasvot venyivät tavallista pitemmiksi. Ehkäpä sen vaikutti vain se, että hän paraillaan kaiveli hampaitansa.

Huoneita käytiin katsomassa ja ne vuokrattiinkin. Terningin perhe valmistelihe maalle lähtöön, niinkuin kaikki muutkin sievistyneet ihmiset jo olivat tehneet.

Pari viimeistä päivää ennen muuttoa oli rouva Terningillä hirveän kiire järjestellessään. Hän maalautti ikkunat liidulla, repi alas peilit ja kartiinit ja asetteli kaikkia mahdollisia tavaroita mahdottomimpiin paikkoihin, kuten näytti, ihan ilman mitään muuta syytä kuin osoittaakseen vain Terningille, miten huonoa on asua talossa, josta emäntä on poissa.

Rouva Terning teki pienen pilkistyskolon ikkunan liitumaaliin ja katsoi kadun yli.

"Konkordia on kotona, mutta eipähän tule tänne. Muuten hän kyllä juoksee, kun vain näkee tänne vieraita tulevan, varsinkin miesvieraita. Nyt hän on varmaankin arvannut, että minä olen poislähdössä, ja sentähden se kateudessaan tietysti ei tahdo suoda minulle sitä iloa, että saisin kertoa maalle muutosta hänelle. Liisa!" sanoi hän kääntyen palvelustytön puoleen, "menepä neiti Riegelin luo ja pyydä häntä olemaan hyvä ja tulemaan tänne silmänräpäyksen ajaksi. Minä tahtoisin niin mielelläni tavata häntä."

Konkordia Riegel tietysti oli rouvan paras ystävä. Hän oli orpo ja eli koruompelulla ja vierailulla, ijältään "vähän" yli kaksikymmentä, mutta hyvin suorapuheinen ikäiseksensä. Hän puhui lakkaamatta inholla "kelvottomista miehistä, jotka aina koettavat kietoa ja petellä tyttöraukkoja", vaikk'ei vielä kukaan kelvoton, mikäli tiedettiin, tähän päivään asti ollut edes yrittänytkään pettää häntä, ja ystävänsä rouva Terning lohdutellen vakuutti hänen vastedeskin saavan siinä suhteessa olla ihan rauhassa.

"Teitpä oikein ystävällisesti, kun tulit, hyvä Konkordia", sanoi rouva, neiti Riegelin hypähtäessä ovesta sisään. "Minulla on niin tulinen kiire. Me muutamme huomenna maalle."

"Vai maalle! Kuulehan kaikkia!"

"Mihinkä sinä kesäksi menet?"

"Minä tietysti olen kaupungissa, niinkuin sekä sinä että minä aina tähän asti olemme olleet."

"Konkordia-raukka, minä en käsitä, mitenkä sinä voit täällä tulla toimeen. Sinun pitää nyt hyvin usein käydä meillä siellä maalla ja oikein tuulettaa kaupungin tomut itsestäsi."