Роберт Стивенсон - Musta nuoli

Lautturi oli tuskin lopettanut puheensa, kun lähimmän saaren pajukosta kuului kova huuto ja heti sen jälkeen kahinaa, ikään kuin voimakas mies olisi raivannut itselleen tietä.

"Kaikki pyhät! Hän olikin ylemmässä saaressa", huusi Tom ja souti suoraa tietä kohti rantaa. "Uhatkaa nyt, hyvä Dick-herra, jousellanne minua – oikein selvästi. Olen tehnyt voitavani pelastaakseni teidät, pelastakaa te nyt minut."

Samassa alus kohahti tiheään pajukkoon. Dickin viittauksesta Matcham hyppäsi rannalle. Dick puolestaan tarttui hevosen suitsiin aikoen seurata, mutta raskas hevonen vajosi pohjattomaan liejuun ja sotkeutui taajaan viidakkoon, johon hänkin takertui.

"Ei käy laatuun", Dick sanoi, "ei tämä ole sopiva maihinnousupaikka." Hän ponnisteli voimainsa takaa päästäkseen irti, hevosen tuskallisesti hirnuessa ja potkiessa.

Silloin saaren rannalle ilmestyi äkkiä kookas mies, pitkä jousi kädessään. Dick näki vilahdukselta miehen, joka kiireesti jännitti jousensa.

"Kuka on matkustaja, Tom?" hän karjui.

"Nuori herra Shelton, John", vastasi lautturi.

"Seis, Dick Shelton!" huusi mies. "En tee teille mitään pahaa, pyhän ristin kautta! Seis, minä sanon. Takaisin, Tom-lautturi."

Dick huusi uhkaavasti: "Suu kiinni!"

"Ohoh", sanoi mies, "menkää sitten jalkaisin eteenpäin", ja samassa lensi nuoli, joka sattui hevoseen. Tuskissaan ja peloissaan tämä rupesi potkimaan niin että alus kaatui, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kaikki pulikoivat sekaisin virrassa.

Kun Dick nousi vedenpintaan, hän oli vain muutaman jalan päässä rannasta, ja ennen kuin hänen silmänsä olivat ennättäneet selvitä liejuisesta vedestä, hänen kätensä tarttui koneellisesti johonkin lujaan ja kiinteään, joka heti rupesi vetämään häntä rantaan päin. Se oli hänen toverinsa ratsuruoska. Matcham oli näet kavunnut veden yli ulkonevalle puunrungolle ja ojentanut ruoskan hänelle.

"Pyhän messun nimessä", Dick huusi päästyään onnellisesti maihin.

"Oletpa totta tosiaan pelastanut henkeni. Minä uin kuin kivi."

Sitten hän kääntyi katselemaan saareen päin. Puolitiessä virtaa ui Tom aluksineen, ja rannalla seisoi Suo-John raivoissaan onnistumattomasta yrityksestä. Hän huusi täyttä kurkkua lautturille käskien tätä kiirehtimään.

"Tule, John", sanoi Shelton, "rientäkäämme pois ennen kuin Suo-John ennättää saada aluksen haltuunsa ja kuntoon."

He lähtivät kiitämään harpaten pajujen lomitse mättäältä mättäälle. Ehtimättä tarkemmin valita suuntaansa he koettivat vain päästä niin pitkälle virrasta kuin suinkin mahdollista.

Pian maa alkoi kohota, ja siitä Dick arvasi heidän olevan oikealla tolalla. Kohta he saapuivatkin jalavia ja pajuja kasvavalle niitynrinteelle.

Mutta nyt Matcham, joka oli jäänyt yhä jäljemmäksi, heittäytyi maahan ja huusi läähättäen: "Jätä minut, Dick, en jaksa enää."

Richard kääntyi ja palasi hänen luokseen.

"Minäkö jättäisin sinut, John! Sepä olisi kaunista. Olithan sekä hukkua että tulla ammutuksi pelastaessasi henkeni. Niin – totta tosiaan – hukkua, sillä pyhimykset yksin tietävät mistä se johtui, etten vetänyt sinua alas veteen."

"Silloin olisin pelastanut meidät molemmat, minä näetkös osaan uida."

"Osaatko todellakin?" Richard huudahti hämmästyneenä, sillä uiminen oli miehen taidoista ainoa, jossa hän ei ollut etevä. "Niin", hän jatkoi, "tästä näkee, ettei pidä halveksia ketään. Lupasin viedä sinut turvassa Holywoodiin, mutta näyttääkin siltä kuin sinä voisit paremmin pitää huolta minusta."

"Älkäämme siitä puhuko sen enempää. Olemmehan nyt hyviä ystäviä, Dick?" toinen arveli.

"Tietysti, emmehän milloinkaan ole muuta olleetkaan", Dick sanoi, "sinä olet kelpo poika omalla tavallasi, vaikka oletkin joissakin suhteissa lellipoika. En milloinkaan ole semmoista tavannut. Mutta koetapas nyt reipastua, meidän täytyy joutua eteenpäin. Tämä ei ole sopiva paikka lörpöttelyyn."

"Jalkaani särkee pahasti", Matcham valitteli.

"Oh, en muistanut kipeätä jalkaasi", vastasi Dick. "Hyvä, meidän täytyy siis kulkea hitaammin. Paha vain, etten oikein tiedä missä olemme. Mutta parempi onkin, kun oikein ajattelen, ettemme ole löytäneet oikeata tietä, sillä jos nuo lurjukset vartioivat lauttaa, niin kyllä he tietäkin pitävät silmällä. Tule John, nojaa olkapäätäni vasten, poikaraukka! Oh, sinä et yletä, et ole kyllin pitkä; vanhako oletkaan? – Kaksitoista vuotta?"

"Kuusitoista", Matcham vastasi.

"Mitä? No kylläpä olet pieni ikäiseksesi", sanoi Dick, "mutta tartuhan nyt käteeni, niin pyrimme verkalleen eteenpäin, olen henkeni sinulle velkaa, ja minun on tapana maksaa velkani, sekä pahat että hyvät."

Ja eteenpäin pyrittiin mäkeä ylös.

"Kyllä me löydämme tien, jahka ehdimme, ja sitten reippaasti eteenpäin", Dick jatkoi, "mutta kas, sinullapa on pieni käsi, minua oikein hävettäisi jos minulla olisi noin mitätön käsi. Kuules", hän jatkoi hihittäen, "usko pois, totta vie lautturi luuli sinua tytöksi!"

"Ei, ei!" huudahti Matcham punastuen.

"Kyllä hän luuli, eikä kummakaan, sillä olet todellakin hiukan oudonnäköinen pojaksi, tyttönä sitä vastoin olisit oikein sievä", Dick arveli.

"Mutta tiedäthän sinä, etten ole", vastasi toinen kovasti punastuen.

"Kyllä, kyllä, pilanpäiten vain niin sanoin", Dick lohdutteli.

Samassa he kulkivat tien varrella pulppuavan pienen lähteen ohitse. "Dick hyvä", sanoi Matcham, "odotapas kun juon. Ja voi, Dick, minun on kovin nälkä."

"Mikset sinä hupsu syönyt Kettleyssä?" Dick kysyi. "Tässä on, syö nyt", hän lisäsi antaen eväspussinsa Matchamille.

Tämän syödessä Dick rupesi tarkemmin tutkistelemaan paikkaa, missä he olivat. Pienen lorisevan puron toisella puolen kasvoi suurempaa metsää, tammia ja koivuja, eikä ainoastaan viidakkoa, kuten tähän saakka.

Huomattuaan tammen, joka oli muita puita paljon korkeampi, hän rupesi kiipeämään sitä ylös. Päästyään sen latvaan hänellä oli lavea näköala. Hän näki koko suolakeuden Kettleyhin saakka, hitaasti juoksevan Till-joen saarinensa ja toisaalle päin metsän läpi kiemurtelevan keltaisen tien. Lautturin alus oli nyt käännetty pystyyn ja oli keskellä jokea palaamassa toiselle rannalle. Hän aikoi jo ruveta pyrkimään alas, kun hän äkkiä huomasi keskellä suota pienen ratsujoukon, joka hyvällä vauhdilla Kettleystä päin lähestyi lauttaa. Nopeasti hän laskeutui maahan ja palasi toverinsa luo.

Kun Matcham oli levännyt ja virkistynyt, nuorukaiset jatkoivat matkaansa vielä suuremmalla nopeudella. Dick kertoi, mitä hän oli puun latvasta huomannut. Nopeasti he taivalsivat loppupuolen viidakkoa, menivät kenenkään estämättä tien poikki ja rupesivat nousemaan Tunstallin metsämäkeä. Puut ryhmittyivät nyt yhä enemmän puistomaisiksi lehdoiksi, joitten välillä oli kanervaa kasvavia hietaisia aukeamia ja siellä täällä jokunen punakataja. Maanpinta kävi kuoppaiseksi ja yhä epätasaisemmaksi, ja mitä ylemmäksi he nousivat, sitä tuimemmaksi kävi tuuli, niin että pitkät puut notkuivat kuin ongenvavat.

He olivat juuri tulleet tuommoiseen aukeamaan, kun Dick äkkiä heittäytyi kasvoilleen risukkoon ja rupesi ryömimään takaperin lehdikön suojaan. Tyrmistyneenä Matcham seurasi toverinsa esimerkkiä, vaikka hän ei laisinkaan käsittänyt syytä tähän kummalliseen temppuun. Vasta kun he olivat päässeet tiheän viidakon suojaan, Dick selitti syyn käytökseensä, viitaten aukeaman toisessa päässä olevaan korkeaan kuuseen.

Puu nousi maasta suorana kuin pylväs, mutta noin viidenkymmenen jalan korkeudella se jakaantui kahdeksi vahvaksi haaraksi, ja haaraumassa seisoi vihreään asetakkiin pukeutunut mies tähystämässä ympärilleen. Hänen tukkansa kiilteli auringon säteissä, kädellään hän varjosti silmiänsä paremmin nähdäkseen, kun hän konemaisesti käänteli päätään puoleen ja toiseen.