Émile Zola - Hedelmällisyys

Hän unohti vaimonsa, jota hän ei ollut nähnyt sittekuin toissapäivänä. Vasta hetken kuluttua meni hän hänen luokseen, kun hän ensin oli huomannut sen moittivan katseen, jolla tämä häntä katseli. Ja hän kumartui ja suuteli vaimoaan keveästi hiuksille.

"Oletko sinä nukkunut hyvin?"

"Olen, kiitos."

Valentine oli lähellä puhjeta hermostuneesen itkuun, mutta hänen onnistui kuitenkin hillitä itsensä vierasten läsnä ollessa. Muuten tuli nyt palvelija ja ilmoitti, että pöytä on katettu.

Lyhyillä askelilla ja nojautuen Mariannen käsivarteen meni Valentine pöytään. Se oli katettu suuren työhuoneen kulmaan, jonka ikkuna oli Antinkadulle päin. Hän pyysi surullisella hymyllä anteeksi sitä, että hän ei ottanut Mathieun käsivartta, pyysi herrain menemään edellä ja antamaan naisten tulla toimeen, miten parahiten taitavat. Ja pöytä oli asetettu niin, että sen alla oli hyvä suoristaa jalkansa.

Kun Mathieu näki, että pöytä oli katettu neljälle, ei hän voinut olla tekemättä kysymystä, joka hänellä jo ennenkin oli ollut huulilla.

"Minä en ole vielä nähnyt teidän lapsianne. Eiväthän ne vaan ole sairaana?"

"Ei, Jumalan kiitos," vastasi Valentine. "Sitä tässä nyt vielä puuttuisi. Edellä puolenpäivän tulee heidän opettajattarensa ja he työskentelevät kello kahteentoista."

Mathieu, jonka katse kohtasi Mariannen katseen, rohkeni nyt kysyä:

"Eivätkö he saa syödä aamiaista teidän kanssanne?"

"Ei, se ei tule koskaan kysymykseenkään!" huudahti Séguin suuttuneen näköisenä. "Lapset ovat aivan sietämättömät, kun on vieraita. Ja te ette voi ajatellakaan, miten huonosti he ovat kasvatetut."

Syntyi painostava hiljaisuus, kun palvelija tarjosi omelettejä.

"Kyllä te saatte nähdä heidät," sanoi Valentine sitten hiljaisesti. "Minä annan tulla heidän sisään jälkiruuan aikana."

Aamiainen oli mitä hienoin. Omelettien jälkeen tarjottiin paistettua lohta ja ravuista ja rantakurpista valmistettua pasteijaa. Viineinä oli jääkylmää samppanjaa ja valkeata ja punaista bordeaux-viiniä.

Kun Mathieu huomautti, että nämä eivät ole sellaisia ruokalajeja, joita tohtori Boutan hyväksyisi, kohotti Séguin olkapäitään.

"Äh, tohtorilla ei ole mitään hyvää pöytää vastaan. Hän on muuten aivan sietämätön teoriioineen. Eihän sitä silloin tiedä koskaan, mikä on hyödyllistä mikä vahingollista."

Hän oli jo jättänyt sen hymyilevän muodon, mikä hänellä tullessaan oli. Kaikki ikävyydet, jotka olivat tulleet vaimon raskauden takia, valtasivat hänet heti, kun hän astui kynnyksen yli; hän ei voinut olla kotona tuntiakaan tulematta katkeraksi, ärtyiseksi, melkein raa'aksi. Hänen raakuutensa ja julmuutensa tulivat nyt esiin entistäkin useammin sentähden, että häntä harmitti alituiseen se, että hänen jokapäiväisen elämänsä oli täytynyt muuttua. Se, että hän vietti yönsä pelipöydän ääressä tai rakastajattariensa luona, se oli luonnollisesti hänen vaimonsa vika, koska hän oli "mahdoton," kuten Séguin lausui. Ja hän vihasi vaimoaan sentähden, ja hän näytti oikein nauttivan siitä, että sai kiusata vaimoaan, kun hän tuli kotiin poikamieshurjasteluistaan, valitti kotona kaikkea, väitti, että siellä tulee elämä yhä huonommaksi, oikeaksi helvetiksi.

Aamiainen tuntui väliin hyvin kiusalliselta. Pari kolme kertaa vaihtoi isäntäväki sanoja teräviä kuin puukonkärki. Ja aivan suotta, ruuan tähden ja huoneessa olevan ilman tähden. Välinpitämätön kuuntelija ei olisi havainnut tuossa mitään pahaa, mutta haava oli myrkytetty, Valentinelle tulivat kyynelet silmiin, ja Séguin nauroi pilkallisella tavallaan, hän, tuo urheilija, kirjallisuuden ja taiteitten harrastaja, joka piti kunnianaan olla pessimisti ja selitti, että maailma ei ole edes sen pommin arvoinen, jolla se räjäytetään ilmaan. Mutta liian pureva sananvaihto sai Valentinen sellaiseen harmiin, että Séguinin täytyi pyytää anteeksi, sillä hän pelkäsi vaimoaan, kun Vaugeladein veri kuohahti hänessä; silloin musersi Valentine miehensä halveksumisellaan ja antoi tämän ymmärtää, että hän vielä jonakin päivänä kostaa. Ja taas puhalsi jääkylmä viima pöydällä oleviin kukkiin.

Kun Valentine ja Marianne taas palasivat vanhaan puheenaineesensa, heidän omaan tilaansa, heidän pelkoonsa ja toiveihinsa, päästi Séguin katkeruutensa valloilleen kertomalla Mathieulle, mitä vastuksia hänellä oli suurista Chantebledin alueistaan. Metsänriista tuli siellä yhä harvinaisemmaksi, hänellä oli vaikeuksia saada metsästysosakkeet kaupaksi, ja tilan tulot vähenivät vuosi vuodelta. Hän ei ollenkaan salannut sitä, että hän suurella ilolla luopuisi Chantebledistä; mutta mistä saisi hän ostajan noille vähän tuottaville metsille, noille suunnattomille, hedelmättömille maille, soille ja kivikoille? Mathieu kuunteli tarkkaavasti, sillä häntä oli pitkillä kävelymatkoillaan kesällä alkanut viehättää tuo maatila.

"Luuletteko todellakin, että niitä maita ei voida viljellä? On synti antaa kaiken tuon maan olla joutilaana."

"Viljelläkö!" huudahti Séguin. "Sen ihmeen minä tahtoisin nähdä. Sieltä ei kukaan saisi sadokseen muuta kuin kiviä ja sammakoita."

Nyt oltiin jälkiruuassa, ja Marianne muistutti Valentineä hänen lupauksestaan kutsua lapset; hän sanoi niin suuresti haluavansa nähdä heitä: silloin sattui eräs seikka, joka sai aikaan sen, että lapset unohtuivat taaskin.

Palvelija tuli talon rouvan luokse ja kysyi häneltä matalalla äänellä:

"Herra Santerre kysyy, jos armollinen rouva ottaa vastaan."

Valentine huudahti iloisesta hämmästyksestä.

"Vai niin, hän muistaa nyt vihdoinkin meidät. Käskekää hänen tulla sisään!"

Kun Santerre tuli ja suuteli Valentinen kättä epäiltyään ensin hieman, nähdessään katetun pöydän ja vielä aamiaisella olevat vieraat, ja Valentine sanoi hänelle uupuneella äänellä:

"No, ette siis ole vielä kuollut, ystäväni? Me emme ole nähneet teitä neljääntoista päivään. Ei, ei, ei mitään anteeksi pyyntöjä. Sehän on aivan luonnollista, että kaikki ihmiset kääntävät minulle selkänsä."

Séguin nauroi taaskin ilkkuvaisesti, likistäessään tuon nuoren miehen kättä, sillä hänkin otti osaa moitteesen. Asia oli siten, että kun Santerre oli nähnyt viettelysuunnitelmansa tulleen rikotuiksi tuon odottamattoman raskauden takia, piti hän sopivampana rajoittaa vierailujaan. Samoin kuin Séguin piti hänkin luultavasti Valentinea hyvin vähän viehättävänä, ja hänen seuransa hävetti. Santerre oli siitä syystä tehnyt sen järkevän päätöksen, että hän seuraa asiain kulkua ja jättää ratkaisevan hyökkäyksensä tuonnemmaksi. Mutta niinä harvoina kertoina, jolloin hän tuli, oli hän sitä hellempi ja rakastettavampi; hän tiesi, että Valentine on hänelle kiitollinen siitä, sillä Séguinin raakuus vaivasi häntä.

"Ah, rouvani, se on arkuudesta, kun minä olen poissa, minä pelkään häiritseväni teitä! Muuten te ehkä tiedätte, että erästä näytelmääni harjoitellaan juuri, ja koko minun aikani menee siihen."

Hän lausui muuten Valentinelle kohteliaisuuksia äänellä, joka todisti mitä suurinta ihailua.

"Te olette ihastuttava tuossa puserossa, joka tekisi jokaisen muun naisen rumaksi. Niin, ihastuttava, minä sanon sen vieläkin kerran, enkä minä ole koskaan nähnyt teitä noin kukkeana."

Séguin piti tuota pilkkana ja ihastui ylenmäärin. Mustasukkaisuudestaan huolimatta ei hän luonnollisesti ollut koskaan ajatellut sitä, että Santerre voisi olla tai tulla hänen vaimonsa rakastajaksi, jonka hän itse melkein heitti Santerren syliin pakoittamalla heidät arveluttavaan toveruuteen, jossa vallaton puhetapa tuli hänen oman osanottonsa tähden vielä enemmän kevytmieliseksi. Kun Séguin vimmoissaan huusi, että lapsi ei ole hänen, ajatteli hän heti mitä häpeällisimpiä asioita, syytti vaimoaan siitä, että tämä muka oli pitänyt yhteyttä palvelijan tai jonkun tuntemattoman miehen kanssa kadulta. Santerre sitävastoin oli vaan hyvä ystävä, jonka hän eräänä päivänä oli tuonut mukanaan vaimonsa luokse, kun tämä oli kylvyssä, näyttääkseen Santerrelle, miten hauskalta Valentine näytti vedessä.