Émile Zola - Naisten aarreaitta

Kiveys oli jo kuivunut kylmässä tuulessa. Tuhkanväriseltä taivaalta laskeutuva kalvakka päivänvalo valaisi kadut, joita kauppa-apulaiset saapuivat kiireisin askelin, nutun kaulus nostettuna ja kädet taskuissa, viluisina ensimmäisen talvipäivän pakkasessa. Useimmat kulkivat yksin, riensivät tavarataloon sanomatta sanaakaan tovereilleen ja luomatta heihin katsettakaan. Jotkut tulivat kaksin tai kolmin, kävelivät vierekkäin katukäytävän täydeltä vilkkaasti keskustellen, ja kaikki he samalla tavalla heittivät katuojaan savukkeensa tai sikarinsa, ennenkuin menivät sisään.

Denise huomasi, että moni heistä katsoi häneen ohikulkiessaan. Hänen ujoutensa lisääntyi yhä, ja hänellä ei tuntunut olevan rohkeutta seurata heitä. Hän päätti mennä sisään vasta kun kaikki olivat saapuneet, sillä hän pelkäsi niin tungosta ovella, että paljas ajatus sai hänet punastumaan. Mutta yhä heitä vain tuli, ja paetakseen heidän katseitaan hän lähti hiljalleen kiertämään aukiota. Palatessaan hän näki Aarreaitan edessä pitkän nuorukaisen, hontelon ja kalpean, joka oli odottanut siinä noin neljännestunnin niinkuin hänkin.

– Neiti, sammalsi tämä heidän vähän aikaa seisottuaan, – oletteko kenties myyjätär tässä talossa?

Denise hämmästyi niin suuresti kuullessaan tämän tuntemattoman miehen puhuttelevan häntä, ettei pystynyt heti vastaamaan.

– Minä, nuori mies jatkoi yhä enemmän hämillään, – olen tiedustelemassa paikkaa, ja sentähden ajattelin, että voisin mahdollisesti saada teiltä neuvoja.

Nuorukainen oli siis ujo niinkuin Denisekin ja oli rohjennut puhutella häntä, koska havaitsi hänet yhtä araksi.

– Neuvoisin kyllä mielelläni, sai Denise vihdoin sanotuksi, – mutta en ole itsekään päässyt sen pitemmälle. Olen paikkaa hakemassa niinkuin tekin.

– Niinkö, nuori mies vastasi nolostuneena.

Molemmat punastuivat ja jäivät hetkeksi vastakkain heltyneinä kohtalonsa yhtäläisyydestä, mutta uskaltamatta toivottaa toisilleen onnea. Sitten kun eivät tienneet mitä sanoa ja kun tilanne alkoi käydä kiusalliseksi, he erosivat neuvottomina ja jäivät kumpikin odottamaan omalle taholleen, muutaman askelen päähän toisistaan.

Yhä vain myyjiä tuli. Denise kuuli heidän laskevan leikkiä vilkaistessaan häneen. Hän kiusaantui yhä enemmän huomatessaan olevansa huomion kohteena ja päätti vielä kerran mennä puoleksi tunniksi kävelemään, mutta sitten hän pysähtyi nähdessään nuoren miehen kävelevän erityisen tarmokkaan näköisenä Port-Mahonilta päin. Varmaan tämä oli osastonjohtaja, sillä kaikki tervehtivät häntä. Hän oli kookas, vaalea ja hänen partansa oli hyvin hoidettu. Kulkiessaan torin poikki hänen tummankullanväriset silmänsä sattuivat hetkeksi tyttöön. Sitten hän välinpitämättömästi meni sisälle taloon Denisen seisoessa liikkumattomana miehen katseen vaikutuksen alaisena ja tuntien pikemmin vastenmielisyyttä kuin mielihyvää. Nyt hän todenteolla pelästyi ja lähti hitaasti Gailloninkatua, josta hän kääntyi Saint-Rochinkadulle saadakseen aikaa rauhoittua.

Denisen kohtaama mies oli vielä korkeammassa asemassa oleva henkilö kuin osastonjohtaja, nimittäin itse Octave Mouret. Hän ei ollut nukkunut sinä yönä ollenkaan, sillä oltuaan kutsuissa erään liikemiehen kodissa hän oli mennyt syömään illallista ravintolaan erään ystävänsä ja kahden pikkuteatterin näyttämöltä löytämänsä naisen seurassa. Hänen kaulaan asti napitettu päällystakkinsa peitti hänen pukunsa ja valkean solmukkeensa. Hän kiipesi reippaasti huoneistonsa portaat, peseytyi, muutti vaatteita, ja kun hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen välikerroksessa sijaitsevassa työhuoneessaan, hän oli virkeän näköinen, silmät olivat kirkkaat, iho raikas, hän oli toiminnanhaluinen kuin olisi nukkunut kymmenen tuntia. Avaraa työhuonetta, jonka kalusto oli vanhaa, vihreällä ripsillä verhottua tammea, koristi vain yksi muotokuva, rouva Hédouinin, naisen, josta kaupungissa vieläkin puhuttiin. Nyt kun häntä ei enää ollut, Octave muisti häntä hellyydellä, tunsi kiitollisuutta vaimovainajaansa kohtaan siitä rikkaudesta, joka hänen kauttaan oli tullut hänen osakseen. Ennenkuin hän ryhtyi allekirjoittamaan kirjoituspöydälle tuotuja papereita, hän katsahti kuvaan hymyillen onnellisen miehen hymyä. Näiden silmien alle hän aina palasi tekemään työtä huviteltuaan pikkuhuoneistoissa, joihin hän joskus eksyi, kun nuoren leskimiehen huolet painoivat liiaksi hänen mieltään.

Ovelta kuului koputus, ja vastausta odottamatta huoneeseen astui nuori mies. Hän oli pitkä ja laiha, ohuthuulinen ja terävänenäinen, sangen säntillisesti pukeutunut, paikoin harmahtava tukka oli sileäksi kammattu. Mouret katsahti häneen. Sitten hän kysyi jatkaen työtään:

– Oletteko nukkunut hyvin, Bourdoncle?

– Kiitos, oikein hyvin, nuori mies vastasi liikkuen vapaasti niinkuin kotonaan.

Bourdoncle, köyhän tilanvuokraajan poika Limoges'ista, oli tullut Naisten Aarreaitan palvelukseen samaan aikaan kuin Mouretkin, tavaratalon mahtuessa vielä Gaillonin aukion kulmarakennukseen. Tälle erittäin terävälle ja toimeliaalle nuorelle miehelle tulevaisuus tuntui lupaavan enemmän kuin Mouret'lle, joka oli vähemmän vakavamielinen, laiskotteli milloin tilaisuus tarjoutui ja parantumattomana lemmenseikkailijana käyttäytyi toisinaan sangen ajattelemattomasti ja arveluttavasti. Mutta Bourdonclella ei ollut tämän provencelaisen neronleimauksia, ei hänen rohkeuttaan eikä viehättävää voitonvarmuuttaan. Ja tämän huomatessaan hän oli tarpeeksi viisas väistymään vastarintaa tekemättä ja heti alussa kumartamaan itseään voimakkaampaa. Kun Mouret oli neuvonut virkailijoitaan panemaan säästönsä liikkeeseen, Bourdoncle oli ensimmäisiä suostumaan siihen luovuttaen vieläpä tätinsä hänelle jättämän odottamattoman perinnönkin. Ja vähitellen, kaikki arvoasteet läpikäytyään, kohottuaan myyjästä silkkiosaston johtajaksi hän oli nyt isännän uskotuimpia ja läheisimpiä neuvonantajia ja kuului siihen kuusimiehiseen neuvostoon, jonka tämä oli ymmärtänyt liittää avukseen hallitessaan pientä kuningaskuntaansa. Kullakin neuvostoon kuuluvalla oli oma hallintoalueensa; Bourdonclelle oli uskottu yleinen valvonta.

– Entä te, Bourdoncle jatkoi tuttavallisesti, – oletteko te nukkunut hyvin?

Mouret'n vastattua, ettei ollut ummistanut koko yönä silmäänsä,

Bourdoncle pudisti päätään mutisten:

– Huonoa terveydenhoitoa.

– Miksi niin? sanoi toinen hilpeästi. – En ole niinkään väsynyt kuin te, veikkoseni. Teillähän on silmät turpeina paljosta nukkumisesta. Kangistutte liiallisesta järkevyydestä. Huvitelkaa toki hiukan, niin päänne selviää.

Siitä ystävykset kiistelivät alinomaa kaikessa sovussa. Bourdoncle ei välittänyt rakkaudesta, koska se esti häntä nukkumasta, ja hän kerskasi halveksivansa naisia. Hänellä saattoi tavaratalon ulkopuolella olla juttunsa, mutta niistä hän ei puhunut, niin vähän hän muka niistä välitti, mutta tavaratalon sisällä hän tyytyi käyttämään hyväkseen naisten ostonhalua, vähääkään säälimättä heitä heidän tuhlatessaan kevytmielisesti rahojaan turhanpäiväisten helyjen hankkimiseen. Mouret sitävastoin oli aina muka rakastunut, alati keksivinään uusia ihastuksen kohteita, joita hän mairitellen ja kumarrellen nöyrästi palveli; ja tämä hänen näennäinen herkkäsydämisyytensä oli mainosta talolle. Hän ikäänkuin kietoi koko naissukupuolen yhteiseen hivelevään hyväilyyn, huumatakseen paremmin sen, johtaakseen sen palvelemaan omia etujaan.

– Olen tavannut rouva Desforges'in tänä yönä, jatkoi Mouret. – Hän oli viehättävä tanssiaisissa.

– Hänenkö kanssaan söitte illallista? Bourdoncle kysyi.