Émile Zola - Naisten aarreaitta

Mouret oli jäänyt seisomaan ja kuunteli hymyillen ja tarkkaavaisesti naisten puhetta. Hän otti viuhkan, tarkasteli sitä ja aikoi juuri lausua mielipiteensä, kun palvelija avasi oven ilmoittaen:

– Rouva Marty.

Saliin astui laiha ja ruma, rokonarpinen nainen, joka oli komeasti, mutta sangen monimutkaisesti pukeutunut. Hänen iästään oli vaikea päästä selville. Todellisuudessa hän oli kolmenkymmenen viiden vanha, mutta häntä saattoi luulla hänen mielialojensa vaihtelun mukaan milloin kolmen-, milloin neljänkymmenen ikäiseksi. Hänellä oli oikeassa kädessään punainen nahkalaukku, josta hän ei uskaltanut erota.

– Hyvä rouva, hän sanoi Henriettelle, – annattehan minulle anteeksi, että saavun näin laukku kädessä… Ajatelkaahan, pistäydyin tullessani Aarreaittaan, ja kun taas satuin mielettömästi tuhlaamaan rahoja, en uskaltanut jättää laukkua ajoneuvoihini. Olisi voitu varastaa.

Samassa hän huomasi Mouret'n ja jatkoi nauraen:

– Ah, herra Mouret! En minä tässä teidän vuoksenne kauppaliikettänne kehunut, koska en tiennyt teidän edes olevan täällä. Mutta kyllä teillä tällä hetkellä on erinomaisen hienoja pitsejä.

Tämä sai huomion kääntymään pois viuhkasta, jonka Mouret laski pienelle pöydälle. Nyt naisia kiusasi uteliaisuus. Rouva Martyn laukku ei antanut heille rauhaa. Hänet tiedettiin mielettömän tuhlaavaiseksi ja sangen heikoksi kiusauksen edessä. Rakastajalle hän ei olisi voinut antautua, siihen hän oli liian kunniallinen, mutta hänen oli mahdotonta vastustaa pienimmänkään ylellisyysesineen houkutusta. Hän oli köyhän virkamiehen tytär ja valmisteli nyt hurjilla ostoksillaan taloudellista häviötä miehelleen, Bonaparten lyseon viidennen luokan opettajalle, jonka täytyi antaa yksityistunteja ansaitakseen kuuteentuhanteen nousevan palkkansa lisäksi toiset kuusituhatta yhä lisääntyvien menojen suorittamiseksi.

Rouva Marty ei suostunut avaamaan laukkuaan, vaan painoi sitä molemmin käsin syliinsä ja puhui neljätoistavuotiaasta tyttärestään Valentinesta, jota hän piteli kuin kukkaa kämmenellä ja jonka pukuihin niinkuin omiinsakin hän sommitteli kaikki muodin vastustamattomat uutuudet.

– Tiedättehän, rouva Marty selitteli, – että tänä vuonna nuorten tyttöjen puvut koristellaan pitseillä… Ja kun satuin saamaan näin sievää valenciennea…

Hän suostui vihdoinkin avaamaan laukkunsa. Naiset kurottivat kaulaansa nähdäkseen, kun samassa hiljaisuuden katkaisi ovikellon soitto.

– Mieheni tulee! rouva Marty huudahti hätäisesti. – Hänen piti poiketa tänne noutamaan minua tullessaan Bonapartesta.

Nopeasti hän sulki laukkunsa ja pisti sen vaistomaisella liikkeellä piiloon nojatuolin alle. Rouvat purskahtivat nauruun. Rouva Marty punastui ja nosti sen takaisin polvilleen väittäen, etteivät miehet koskaan ymmärtäneet mitään ja ettei heidän tarvinnut tietää.

– Herra de Boves ja herra de Vallagnosc, ilmoitti palvelija.

Yleinen hämmästys. Rouva de Boves ei tiennyt itsekään odottaa miestään. Tämä kaunis herrasmies, jolla oli viikset ja pujoparta ja Tuileries'n linnan vaatima sotilaallisen täsmällinen ryhti, suuteli kädelle rouva Desforges'ia, jonka hän oli tuntenut tämän vielä ollessa isänsä kodissa. Sitten hän vetäytyi syrjään antaakseen tilaa toiselle tulijalle, kalpealle ja hienokäytöksiselle nuorelle miehelle, joka vuorostaan tervehti talon emäntää. Mutta tuskin oli keskustelu taas päässyt alkuun, kun hämmästyksen huudahdus veti puoleensa yleisen huomion.

– Sinäkö siinä, Paul!

– No totta tosiaan! Octave!

Mouret ja Vallagnosc puristivat kättä. Nyt rouva Desforges vuorostaan hämmästyi. He siis tunsivat toisensa! Tietysti, koska olivat istuneet rinnatusten Plassans'in koulun penkillä. Sattumalta vain he eivät olleet koskaan tavanneet toisiaan hänen kodissaan.

Päästämättä toistensa käsiä herrat vetäytyivät leikkisästi puhellen pieneen saliin. Samassa palvelija asetti rouva Desforges'in vieressä olevalle kuparireunaiselle marmoripöydälle hopeisen teetarjottimen hienoine kiinalaisine kuppeineen. Naiset siirtyivät lähemmäksi äänekkäästi puhellen herra de Boves'in seisoessa heidän takanaan kumarrellen ja pistäen sanan sinne, toisen tänne seurustelutapoihin perehtyneen korkean virkamiehen kohteliaisuudella.

– Onpa hauska tavata, Mouret toisti.

Hän oli istuutunut Vallagnoscin viereen sohvalle. Mukavasti sisustetun, keltaisella silkillä verhoillun salongin perällä, jossa salin ison, avonaisen oven toisella puolen liikkuvat naiset eivät voineet kuulla heitä, he nauroivat sydämensä pohjasta lyöden toisiaan polvelle ja katsoen toisiaan silmiin. Koko heidän nuoruutensa nousi heidän eteensä, vanha Plassans'in opisto pihoineen, kosteine luokkahuoneineen, ruokasaleineen, jossa heille tarjottiin paljon turskaa, ja makuuhuoneineen, joissa pielukset lensivät sängystä sänkyyn heti kun vain opettaja nukahti. Paul, tuomarin poika köyhtyneestä aatelisperheestä, oli luokan etevimpiä oppilaita, mainio aineenkirjoittaja, jonka opettaja alati asetti esimerkiksi tovereille ennustaen hänelle loistavaa tulevaisuutta. Octave sitävastoin istui luokan peränpitäjänä ja vanheni laiskurien ja kuhnuksien joukossa, onnellisena ja lihavana, kaikissa huvituksissa ensimmäisenä. Luonteittensa eroavaisuudesta huolimatta he pysyivät läpi koulun erottamattomina ystävinä ja tovereina aina ylioppilastutkintoon asti, jonka toinen suoritti loistavasti, toinen töin tuskin saatuaan kaksi kertaa reput. Sitten elämä oli heidät erottanut, ja nyt he kymmenen vuoden päästä sattuivat jälleen yhteen vanhenneina ja muuttuneina.

– No kerrohan nyt mitä sinusta on tullut, Mouret sanoi.

– Ei mitään, vastasi toinen.

Vallagnosc oli kohtaamisen ilosta huolimatta yhä yhtä väsyneen ja kyllästyneen näköinen. Kun hänen ystävänsä kummastellen jatkoi kyselyä sanoen:

– Teet kai kumminkin jotakin? Mitä sinä teet? hän vastasi:

– En mitään.

Octave rupesi nauramaan. Etkö mitään. Se ei todellakaan riittänyt. Ja vähitellen hän urkkimalla pääsi ystävänsä elämäkerrasta selville. Tälle oli käynyt samoin kuin köyhien poikien ylipäänsä käy, kun sääty-ylpeys pidättää heidät virka-alalla, jossa he arvokkuutensa ylläpitämiseksi hautautuvat kaikkine todistuksineen johonkin vähäpätöiseen toimeen ansaiten juuri sen verran, että pysyvät hengissä. Paul oli suvussaan vallitsevan tavan mukaan lukenut lakitiedettä. Sitten hän oli jäänyt kotiin leskeksi jääneen äitinsä elätettäväksi, vaikka tämä tuskin tiesi kuinka tulla toimeen kahden tyttärensä kanssa. Vihdoinkin Paul oli häveten jättänyt näiden käytettäväksi mitä vielä perheen omaisuudesta oli jäljellä ja hakenut pienen viran sisäasiainministeriössä, jossa hän nyt oli kuin myyrä kolossaan.

– Paljonko sinulle maksetaan palkkaa?

– Kolmetuhatta frangia…

– Voi surkeutta! Oikein säälittää, poika parka… Ja niin hyväpäinenkin olit vielä, että kykenit puhumaan meidät kaikki pussiin. Kolmetuhatta frangia, viiden vuoden raatamisen jälkeen! Se on sulaa vääryyttä.

Hän keskeytti puhuakseen itsestään:

– Minä olen kääntänyt heille selkäni. Tiedäthän mitä minusta on tullut?

– Tiedän, sanoi Vallagnosc. – Olen kuullut, että olet antautunut kauppa-alalle. Sinä taidat omistaa tuon suuren liikkeen Gaillonin aukion kulmauksessa.

– Niin… Verkasaksa, veikkoseni!

Mouret oli nostanut päänsä, löi uudestaan toveriaan polveen, ujostelematta, miehenä, joka ei hävennyt tuottavaa ammattiaan.

– Niin, verkasaksa… Muistathan, tartuinko koskaan heidän onkeensa kun he virittivät minulle syöttejään, vaikken luullakseni ollut sen tyhmempi kuin muutkaan? Luettuani ylioppilaaksi tyydyttääkseni perheeni toiveen olisin vallan hyvin voinut jatkaa asianajajaksi tai lääkäriksi niinkuin toverit. Mutta nuo ammatit eivät houkutelleet minua. Olen nähnyt niissä liiaksi kurjuutta… Annoin palttua kaikelle sellaiselle, katumatta, usko pois! Ja rupesin tekemään kauppaa.