Voltaire - Sallimus

Zadig tahtoi nyt filosofian ja ystävyyden avulla lohduttautua niistä onnettomuuksista, joilla kohtalo oli häntä kolhinut. Hän omisti eräässä Babylonin esikaupungissa aistikkaasti koristellun talon, jonne hän kokosi kaikkea sellaista taidetta ja iloa, mikä sopi kunnialliselle ihmiselle. Aamuisin oli hänen kirjastonsa avoinna kaikille oppineille ja iltaisin oli pöytä katettu hyvälle seuralle. Mutta pian hän huomasi, kuinka vaarallisia oppineet ovat. Syntyi näet ankara kiista eräästä Zoroasterin säädöksestä, joka kielsi syömästä aarnikotkan lihaa. 16 16 Viitannee erääseen Mooseksen ruokasäädösten kieltoon ( Leviticus -kirja, XI).

"Kuinka voidaan sellaista kieltää", inttivät toiset, "jollei koko eläintä ole olemassakaan?"

"Sen täytyy olla olemassa", väittivät taas toiset, "koska Zoroaster kerran ei salli sen lihaa syötävän."

Zadig tahtoi sovitella ja virkkoi:

"Jos aarnikotkia on olemassa, niin me emme niitä syö; jollei niitä ole, niin vielä vähemmän me silloin niitä syömme; ja niinpä me kaikki tottelemme Zoroasterin kieltoa."

Eräs oppinut, joka oli kirjoittanut 13 nidosta aarnikotkan ominaisuuksista ja muutenkin oli valtainen theurgi (tietäjä), kiiruhti syyttämään Zadigia erään Yebor 17 17 Väännös nimestä Boyer, jonka kantaja, eräs theatiinimunkki ja ylhäisön rippi-isä, oli intohimoinen Voltairen vihamies, lahjaton ja kyvytön, mutta kaikenlaisia takateitä ja vehkeilyjä hyväkseen käyttäen kohonnut piispaksi, perintöruhtinaan opettajaksi ja vihdoin ministeriksi. nimisen ylimaagin edessä, joka oli kaikista kaldealaisista typerin ja siis myös kiihkomielisin. Tämä mies olisi tahtonut seivästää Zadigin, suuremmaksi kunniaksi auringolle, ja sitten ladella Zoroasterin rukouskirjaa sitä tyytyväisemmällä äänellä. Kador ystävä – hyvä ystävä on suuriarvoisempi kuin sata pappia – lähti vanhan Yeborin luo ja lausui:

"Eläköön aurinko ja aarnikotkat! Varo rankaisemasta Zadigia, sillä hän on pyhimys! Hänellä on aarnikotkia kanalassaan eikä hän syö niitä. Sen sijaan hänen syyttäjänsä on kerettiläinen, joka julkeaa väittää, että kaniinit ovat halkijaikaisia ja täysin saastattomia". 18 18 Viittaus Mooseksen lakisäädöksiin.

"No hyvä!" sanoi Yebor ja pudisteli kaljua päätänsä. – "Zadig on seivästettävä, koska on ajatellut pahaa aarnikotkista, ja tuo toinen siitä, että on puhunut pahaa kaniineista."

Kador sovitti sentään koko jutun käyttämällä apunaan erästä tyttöä, joka oli synnyttänyt hänelle lapsen ja jolla oli suuri vaikutusvalta maagien neuvostossa. Ketään ei seivästetty, mikä tosin saattoi useat oppitohtorit murisemaan ja ennustelemaan koko Babylonin tuhoa. Zadig huudahti:

"Mitä merkitsee koko onni? Kaikki tässä maailmassa vainoo minua, yksinpä olemattomat oliotkin." Hän kirosi oppineet ja tahtoi elää enää ainoastaan hyvässä seurassa.

Hän kokosi luokseen Babylonin kunnioitetuimmat miehet ja rakastettavimmat naiset. Hän tarjosi mitä hienoimpia illallisia, joiden edellä usein oli konsertteja ja joita elähytti mitä hurmaavin keskustelu. Siitä hän oli osannut karkoittaa tuon turhan halun ylvästellä neroudella, mikä on varmin keino osottautua hölmöksi ja turmella loistavinkin seura. Ei ystävien eikä ruokien valinta tapahtunut turhamaisuudesta, sillä kaikessa hän piti oleellista parempana kuin näennäistä. Siten hän saavutti kaikkialla todellisen arvonannon, vaikkapa ei sitä tavoitellutkaan.

Vastapäätä hänen taloaan asui Arimazes, henkilö, jonka ilkeä sisu kuvastui hänen karkeasta naamastaan. Ollen sappitautinen ja ylpeyden paisuttama hän samalla oli ikävystyttävä kaunosielu. Koska hän ei ollut milloinkaan onnistunut saamaan mitään aikaan maailmassa, niin hän kosti parjaamalla sitä. Rikkauksistaan huolimatta hänen oli vaikea koota luoksensa imartelijoita. Iltaisin Zadigin luo ajavien vaunujen räminä vaivasi häntä, ja Zadigin ylistelyn maine suututti häntä vielä enemmän. Joskus hän meni Zadigin luo ja sijoittautui kutsumattomana pöytään, häiriten siten koko seurueen ilon, kuten kerrotaan harpyijoista, että he myrkyttävät kaiken lihan, johon koskevat. 19 19 Viittaus Vergiliuksen Aeneidiin , III, 225 ja seur. Harpyijat olivat inhoittavia tarulintuja. Kerran hän halusi pitää kemut erään naisen kunniaksi, mutta tämä ei noudattanutkaan kutsua, vaan meni illalliselle Zadigin luo. Toisella kertaa taas, kun hän jutteli palatsissa Zadigin kanssa, he tapasivat erään ministerin, joka pyysi Zadigin illalliselle, mutta ei Arimazesta. Leppymättömin viha syntyy usein sangen vähäpätöisestä syystä. Tämä mies, joka kulki Babylonissa "kateellisen" nimellä, tahtoi tuhota Zadigin, koska tätä sanottiin "onnelliseksi." Tilaisuus tehdä pahaa tarjoutuu helposti sata kertaa päivässä ja tilaisuus tehdä hyvää vain kerran vuodessa, kuten Zoroaster sanoo.

Kateellinen lähti Zadigin luo. Tämä käveli juuri puutarhassaan kahden ystävänsä ja erään naisen seurassa, jolle hän puheli hienoja kohteliaisuuksia, ilman muuta tarkoitusta kuin pelkästään juttelemisen halusta. Keskustelu koski sotaa, jonka kuningas oli käynyt onnellisesti vasalliaan, Hyrkanian ruhtinasta, vastaan. Zadig, joka oli osottanut uljuuttaan tässä lyhyessä sodassa, ylisti suuresti kuningasta ja vielä enemmän tuota naista. Hän otti esille vahataulunsa ja kirjoitti siihen neljä säettä, jotka hän valmistelematta sepitti, antaen ne tuolle kaunottarelle luettaviksi. Myös ystävät pyysivät saada tutustua niihin, mutta vaatimattomuus tai paremminkin hyvin ymmärrettävä itserakkaus pidätti hänet siitä. Hän tiesi että tilapäiset säkeet kelpaavat vain sille, jonka kunniaksi ne ovat sepitetyt. Niinpä hän mursikin kahtia sen taulun, jolle hän oli kirjoittanut, ja viskasi puoliskot erääseen ruusupensaaseen, josta niitä saatiin turhaan hakea.

Alkoi vihmoa vettä, mentiin takaisin taloon. Kateellinen jäi puutarhaan ja etsi niin kauan, että löysi toisen puoliskon vahataulusta. Tämä oli murtunut siten, että kumpikin puolikas säkeestä, joka täytti rivin, muodosti ajatuksen ja samalla lyhyemmän säkeen. Perin kummallisen sattuman johdosta nuo lyhyet säkeet tulivat sisältämään lausuman, jossa lingottiin mitä kauheimpia herjauksia kuningasta vastaan. Siinä luettiin:

Kateellinen oli onnellinen ensi kertaa elämässään. Hänellä oli nyt käsissään keino, jolla voi tuhota tuon ylevän ja rakastettavan miehen. Julman riemun täyttämänä hän antoi tämän Zadigin omakätisesti kirjoittaman herjauksen joutua kuninkaan luettavaksi. Zadig, hänen kaksi ystäväänsä ja mainittu nainen vangittiin. Hänen juttunsa oli pian ratkaistu, häntä itseään ollenkaan kuulustelematta. Kun päätös ilmoitettiin hänelle, asettui kateellinen hänen tielleen ja ilkkui äänekkäästi, etteivät hänen säkeensä muka kelvanneet mihinkään. Zadig ei suinkaan luulotellut itseään hyväksi runoilijaksi, mutta hän oli epätoivoissaan siitä, että hänet oli tuomittu majesteettirikoksesta ja että sen lisäksi pidettiin vankeudessa hänen kahta ystäväänsä ja tuota kaunista naista rikoksesta, jota hän ei ollut tehnyt. Hänen ei sallittu puolustautua, koska hänen kirjoitustaulunsa todisti kyllin selvästi. Sellainen oli Babylonin laki. Hän kulki kuolemaan uteliaan ihmisjoukon keskitse, josta kukaan ei uskaltanut häntä surkutella, mutta joka kuitenkin tunkeutui tarkastelemaan hänen kasvojaan ja katselemaan, tokko hän kuolisi arvokkaasti. Sukulaiset yksin olivat suruissaan, sillä he eivät saaneet periä häntä. Kolme neljännestä hänen omaisuudestaan näet takavarikoitiin kuninkaan hyväksi, ja yksi neljännes annettiin kateelliselle.