Stanley Weyman - Todellinen aatelismies

Seurasin kehotusta epäluuloisena, kääntämättä silmiäni vieraista. Suuri oli senvuoksi hämmästykseni ja hämminkini, kun he suljettuani oven heittivät pois vaippansa ensin toinen ja sitten toinen, ja minä näin edessäni herra du Mornayn ja Navarran kuninkaan hyvintunnetun muodon.

He näyttivät olevan kovasti huvitettuja, he katsoivat toisiinsa ja nauroivat, niin että luulin jo tuokion että jokin satunnainen yhdennäköisyys erehdytti minua ja että nämä olivat sittenkin kujeilijoita. Niin seisoin kotvan aikaa heihin tuijottaen; ja kuningas avasi suunsa ensiksi. "Emme kai ole erehtyneet, du Mornay, vai kuinka?" sanoi hän, heittäen nauravan katseen minuun.

"Emme, sire", vastasi du Mornay. "Tämä on herra de Marsac, josta mainitsin teille."

Minä kiiruhdin hämmennyksissäni ja ihmeissäni osottamaan kuninkaalle tulevaa kunnioitusta tuhansin anteeksipyynnöin. Hän kuitenkin keskeytti puheeni lyhyeen, sanoen erinomaisen ystävällisesti: "Bretagnen Marsac'ista arvatenkin?"

"Aivan niin, sire."

"Sitten olette kai Bonnen sukua?"

"Olen tuon suvun viimeinen jäsen", vastasin kunnioittavasti.

"Se on näytellyt osansa", virkkoi hän istuutuen samassa tuolilleni kodikkaalla sulavuudella, mikä viehätti minua. "Teidän tunnuslauseenne on 'Hyvä usko', eikö niin? Ja Marsac on, jollen väärin muista, Vilainen varrella, ei kaukana Rennes'istä?"

Vastasin että niin oli, lisäten täydestä sydämestäni, että olin pahoillani, kun minun täytyi ottaa vastaan niin suuri valtias niin puutteellisessa asunnossa.

"No niin", puuttui du Mornay puheeseen, katsellen huolettomasti ympärilleen, "myönnän, että teillä on omituinen maku huonekalujenne järjestämisessä, herra de Marsac. Te…"

"Mornay!" huudahti kuningas terävästi.

"Mitä, sire?"

"Hiljaa! Kyynärpäänne on kynttilässä. Varokaa sitä!"

Mutia minä ymmärsin hyvin hänen tarkotuksensa. Jos sydämeni oli ollut täysi jo ennenkin, niin nyt se tuli tulvilleen. Köyhyys ei ole niin häpeällistä kuin ne pienet petokset, joihin se ihmisiä pakottaa. Kun jalosukuisen miehen epäilemätön velvollisuus on peittää alastomuutensa syrjäisten katseilta ja varsinkin alemman kansan silmiltä, joka on taipuvainen perustamaan arvostelunsa ulkonaisiin seikkoihin, olin minä joitakin päiviä takaperin ollut pakotettu, säilyttääkseni mahdollisuuden mukaan ulkonaista arvokkuuttani, siirtämään jälelle jääneet huonekaluni siihen osaan huonetta, joka näkyi ulkopuolelle oven auki ollessa. Täten jäi sisempi osa huonetta tyhjäksi ja paljaaksi. Sisälläolija tietysti heti huomasi tuon keinotekoisuuden, ja minun täytyy sanoa, että Mornayn sanat saivat veren nousemaan otsalleni.

Hetkeä myöhemmin olin kuitenkin iloinen siitä, että hän oli ne lausunut, sillä ilman niitä en olisi koskaan, tai en ainakaan niin varhain, tullut tietämään sitä sydämen hyvyyttä ja harvinaista huomion nopeutta, joka aina oli ominainen kuninkaalle.

Navarran kuningas oli siihen aikaan kolmenkymmenenviiden vuoden vanha, tukka ruskea, kasvot punakat ja viikset ainakin toisella puolella harmahtavat. Hänen kasvonpiirteitään, jotka luonto oli valanut ankaraan, käskevään kaavaan, lievensi pysyväinen säihke ja henkevyys, jollaista en ole koskaan nähnyt kenessäkään muussa, mutta joka hänessä tuli vielä erikoisemmin huomattavaksi synkkinä ja vaaranalaisina hetkinä. Varhaisimmasta nuoruudestaan saakka vaaroihin tottuneena hän nautti niistä kuin juhlahetkistä, tervehtien niitten tuloa hilpeällä ilolla, mikä hämmästytti urheitakin miehiä ja sai toiset pitämään häntä ihmiskunnan varomattomimpana olentona. Mutta sellainen hän ei ollut, päinvastoin. Ei milloinkaan ole Ranskan sotamarsalkka huolellisemmin valmistautunut taisteluun – vaikkakin hän taistelun tuoksinan kerran alettua käyttäytyi kuin mikä ratsuväen kapteeni ikään – eikä itse du Mornaykaan istunut neuvospöytään varustettuna täsmällisemmillä tiedoilla asioista. Hänen tavaton älynsä ja sävyisä käytöstapansa, samalla kun ne kiinnittivät hänen palvelijansa yhä lujemmin häneen, tuottivat kerta kerralta pettymyksiä hänen vastustajilleen, jotka ajattelivat että niin suuri ulkonainen viehätys voi johtua ainoastaan pintapuolisesta luonteesta, ja niinollen vasta liian myöhään huomasivat, että tuon miehen äly oli heidät voittanut, miehen jota he halveksien nimittivät Béarnin prinssiksi, mutta joka oli sadoin kerroin viekkaampi kuin he, ollen mestari sekä miekan että kynän käytössä.

Paljon tästä, minkä nyt koko maailma tietää, tulin minä tuntemaan vasta jälestäpäin. Tuolla hetkellä en joutanut ajattelemaan paljon muuta kuin kuninkaan ystävällisyyttä, mistä hän antoi vielä uuden osotuksen, vaatien minua istumaan vuoteelle keskustellessamme. "Te kummastelette, herra de Marsac", sanoi hän. "mikä tuo minut tänne ja minkätähden olen tullut teitä tapaamaan sensijaan että olisin kutsunut teidät luokseni? Vielä enemmän ehkä kummastelette sitä, että tulen öiseen aikaan ja niin salaperäisesti? Selitän sen teille. Mutta ensiksi, jottei tuloni täyttäisi teitä turhilla toiveilla, on minun sanottava suoraan, että vaikka voinkin auttaa teidät nykyisestä pulastanne, suostuittepa siihen ehdotukseen, jonka aion teille tehdä, tai ette, niin en voi ottaa teitä palvelukseeni; kaikki paikat ovat siinä todellakin kaksinkerroin käytetyt. Du Mornay mainitsi teidät minulle, mutta ollakseni oikeudenmukainen toisia kohtaan oli minun vastattava, etten voinut tehdä mitään."

Minun täytyy tunnustaa, että tämä omituinen johdanto masensi toivoni, joka oli jo kohonnut sangen korkealle. Mutta maltoin kuitenkin mieleni niin hyvin kuin taisin ja sopersin vastaukseksi, että se kunnia, jonka Navarran kuningas minulle osotti tulemalla luokseni, teki minut kyllin onnelliseksi.

"Ei sentään, tuo kunnia minun täytyy riistää teiltä", vastasi hän hymyillen, "vaikka näen, että teistä tulisi erinomainen hovimies – paljon parempi kuin tämä du Mornay, joka ei eläessään ole saanut suustaan noin soreita sanoja. Sillä minun täytyy velvottaa teidät pitämään tämä käynti salaisuutena, herra de Marsac. Jos siitä leviäisi pienintäkään vihiä, niin teidän palveluskelpoisuutenne minuun nähden olisi mennyt, ja mennyt iäksi!"

Niin merkillinen tiedonanto täytti minut ihmettelyllä, jota tuskin saatoin peittää. Vain vaivoin löysin sanoja vakuuttaakseni kuninkaalle, että hänen määräyksensä tulisi uskollisesti noudatetuksi.

"Siitä olenkin vanna", vastasi hän tavattoman ystävällisesti. "Jollen olisi varma siitä, samoinkuin, sen nojalla mitä minulle on kerrottu teidän urhoollisuudestanne serkkuni vallottaessa Brouagea, siitäkin, että te olette enemmän tekojen kuin sanojen mies, niin en olisi nyt täällä tekemässä sitä ehdotusta, jonka nyt saatte kuulla. Se on tällainen. En voi antaa teille toivoa julkisesta virasta, mutta voin tarjota teille seikkailun – jos seikkailut ovat teidän makuunne —, joka on yhtä vaarallinen ja epäkiitollinen kuin mihin koskaan mikään Amadis on ryhtynyt."

"Yhtä epäkiitollinenko, sire?" sopersin minä epäillen olinko kuullut oikein, tuo lause tuntui niin omituiselta.

"Yhtä epäkiitollinen", vastasi hän, ja hänen terävä silmänsä näytti lukevan ajatuksia. "Näette, että puhun teille suoraan", jatkoi hän huolettomasti. "Voin tarjota teille tämän seikkailun – se on valtakunnan hyväksi – mutta enempää en voi tehdä. Navarran kuningas ei saa tulla siinä näkyviin, eikä hän voi suojella teitä. Menestyttepä siinä tahi häviätte, niin te seisotte yksin. Ainoa lupaus, minkä annan, on se, että jos joskus voin turvallisesti tunnustautua tuon teon alkuunpanijaksi, niin ollen palkitseva tekijän."

Hän vaikeni, ja minä tuijotin häneen kotvan aikaa peittelemättömän ihmettelyn vallassa. Mitä hän tarkoitti? Olivatko hän ja tuo toinen todellisia olentoja, vai uneksinko minä?