Kai Donner - Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-13 ja 1914

Muutamilla Narymin piirin seutuvilla, ylempänä Obilla, tämä uskonnollinen taistelu on siinä määrin ja siinä merkityksessä onnistunut, että niiden seutujen samojedit osittain ovat joutuneet samalle kannalle kuin venäläisten suuri enemmistö. He ovat luopuneet entisestä uskonnostaan, mutta eivät ole jaksaneet hankkia ja omaksua itselleen uutta, ja seuraukset ovat vielä surkuteltavammat. He ovat tulleet uskonnollisesti aivan välinpitämättömiksi eivätkä enää piittaa minkäänlaisesta uskonnosta. Heidän kulttuuritasollaan ainakin tämä on tuntuva puute, eikä saata kyllin surkutella, että he muiden toimesta ovat joutuneet vaille sitä, mikä kuitenkin yksin olisi kyennyt heitä siveellisesti kohottamaan ja pitämään yllä.

Edelläsanotusta selviää, että samojedien on ollut vaikea suoriutua epätasaisesta taistelustaan. Mutta kaikki se, mistä on kerrottu, ei kenties sentään riitä musertamaan ja hävittämään kokonaista kansaa. Palaan sentakia myöhemmin vielä samaan kysymykseen ja esitän muitakin, ehkä ratkaisevampia tekijöitä, jotka vielä selvemmin osoittavat, minkälaiseksi samojedi-parkojen kohtalo on muodostunut ja vastedes muodostuu.

Pitkien, pimeiden ja kuolleitten talvikuukausien aikana olin hankkinut itselleni sangen kunnioitettavan venäjänkielentaidon sekä päässyt jonkinlaiseen henkiseen yhteyteen tutkimusteni esineen, samojedini Olashkan kanssa. Kun minä lisäksi, olin saanut paperille hyvän määrän enimmäkseen kielitieteellistä laatua olevia muistiinpanoja, päätin lähteä hänen kanssaan pienelle kiertomatkalle. Tämän päätöksen tein osaksi voidakseni vaihtelulla hieman virkistyttää professoria ja osaksi halusta elävään elämään tutustumalla päästä paremmin ymmärtämään tutkimaani kansaa.

Talvi oli tosin kylmimmillään, mutta suuressa reessäni olimme hyvässä turvassa. Turkikset suojelivat meitä mainiosti pakkaselta, ja jos me pitkällisen kamarissa-oleskelun jälkeen halusimme raitista ilmaa, niin oli siihenkin tilaisuutta; me saimme pitkin matkaa taistella rajuja lumimyrskyjä vastaan ja sangen usein lensimme komeassa kaaressa päistikkaa syviin kinoksiin, joita tuuli oli kasannut Ob-joen ruskeita aaltoja kahlehtivaan jäiseen erämaahan.

Suuntasimme kulkumme Obia pitkin Narymiin, ja matkalla viivyimme miltei jokaisessa jurtassa ottaaksemme selkoa kielestä ja muista minulle mielenkiintoisista asianhaaroista. Olashkan samojedituttavuuksien ja minun apteekkini ansiosta meidät otettiin kaikkialla vastaan tervetulleina vieraina eikä meitä missään kohdeltu alkuasukkaille niin ominaisella epäluulolla. Olin jo aikoja sitten kielimestarilleni selittänyt n.s. uralilaisen sukulaisuuden ja matkallamme hän aina selosti muille, että minä oikeastaan kuuluin heihin ja olin samaa heimoa ja että minä siis olin "kum" (ihminen) enkä mikään muukalainen. Ylimalkaan uskottiinkin tätä selitystä; vain poikkeustapauksissa epäili joku skeptikko minulla sittenkin olevan vierasta verta suonissani – valitettavasti yksinomaan vahvan parrankasvuni eikä laisinkaan muun ulkonäköni takia.

Obilla samojedilainen asutus on sangen tiheätä, mutta siitä huolimatta voisivat asukkaat tulla varsin hyvin toimeen, jolleivät venäläiset viime aikoina olisi niin runsain määrin ryhtyneet samoja seutuja kansoittamaan. Venäläiset ovat alkuaan tavallisesti muuttaneet samojedien omiin kyliin, joista jälkimäiset sitten ovat siirtyneet kauemma välttääkseen joutumista vieraiden kanssa asumaan. Siitä syystä ovat venäläiset saaneet parhaat ja edullisimmat paikat ja samojedien on täytynyt tyytyä huonompiin. Koko tuo alkuasukkaiden karkoittaminen on tapahtunut rauhallisella tavalla ja se olisi itsessään hyvinkin merkillinen, jollei ottaisi huomioon samojedien vastenmielisyyttä elää yhdessä hallitsevan kansan kanssa, mikä vastenmielisyys kenties johtuu aivan luonnollisesta itsensäsäilyttämishalusta, pyrkimyksestä mahdollisuuden mukaan suojella kieltänsä, tapojansa ja uskontoansa.

Vaikka köyhyys ja häviö, kurjuus ja kunnottomuus edellämainitusta ja muistakin syistä jo oli kohdannut Obilla asuvia samojedeja, hämmästyin minä siitä huolimatta nähdessäni miten suuressa määrässä heidän oli onnistunut säilyttää entistänsä. Sellaisillakin paikkakunnilla, joissa jurtat ovat suurien venäläisten kylien ympäröimiä, yllätti minua se seikka, että niin monet ihmiset, enimmäkseen naiset, eivät ymmärtäneet halkaistua ryssän sanaa. Omaa kieltänsä he kaikki taisivat hyvin, mutta jokaisella jurtalla oli oma kielensä ja tämä seikka näkyy olevan melkein vaarallisin kielen säilymisen kannalta. Noiden lukemattomien murteiden tähden ei ostjakki-samojedien kieli muodosta mitään heitä kaikkia yhdistävää kokonaisuutta. Ero on usein niinkin suuri, että toistensa läheisyydessä sijaitsevien jurttain asukkaat eivät ymmärrä toistensa puhetta, ja siitä syystä he usein mukavuuden vuoksi käyttävät keskenänsä venättä puhekielenä. Kuvaavana esimerkkinä mainitsen Tymskoen samojedit, joilla "jaa" sanana on "a", kun sitävastoin ylempänä asuvat Kaaziltsisamojedit käyttävät samaa sanaa kielteisessä merkityksessä. Jos näin pienillä alueilla ei voida päästä selvyyteen jaa'sta ja ei'stä, on varsin ymmärrettävää, että kaikkinainen keskustelu käy vaikeaksi, jollei melkein mahdottomaksi.

Näkemäni jurtat muistuttivat yleensä, niinkuin aikaisemmin olen maininnut, venäläisiä taloja; ne olivat vain huonommin rakennettuja ja paljoa pienempiä – enimmäkseen yksihuoneisia mökkejä. Samalla paikalla oli tavallisesti 4-5 taloa, mutta ne eivät koskaan seisoneet riveissä, niinkuin venäläisissä kylissä, vaan olivat aivan mielivaltaisesti sijoitetut, ikäänkuin joku jättiläiskoura olisi ajattelematta viskellyt noita pieniä laatikoita sinne tänne maan päälle. Asuntojen ympäristö oli autiota ja metsä oli kaadettu. Paikotellen seisoi vielä pystyssä joku kelopuu, jonka olemassaolon syistä en pitkiin aikoihin tiennyt mitään. Niitä näkee kaikkialla Narymin piirissä, ja koska ne erikoisen hyvin soveltuisivat polttopuiksi, mutta siitä huolimatta saavat seistä pystyssä, tulin ajatelleeksi, että niillä mahtoi olla joku uskonnollinen merkitys. Vihdoin sain kuulla, että niitä pidetään pyhinä sekä että jurtan suojelushenkien katsotaan niissä asustavan. Senvuoksi onkin niiden kaataminen pyhyyden loukkausta.

Näillä "sivistyneillä" seuduilla, joilla venäläisten herruus on jo vakiintunut, ovat samojedit uskonnollisiin kysymyksiin nähden äärettömän arkoja. Heitä ei voi millään mahtikeinolla pakottaa venäläisille ilmaisemaan tai tunnustamaan edelleen uskovansa omiin jumaliinsa. Kaverini kautta minä kuitenkin pääsin näkemään ja kuulemaan yhtä ja toista, joka täydellisesti toteaa aikaisemman lausuntoni, että nim. samojedit eivät missään ole kunnon kristittyjä, vaan päinvastoin pakanoita. En tosin tavannut oikeita shamaaneja enkä myöskään kotijumalia, sillä jälkimäisiä ei Obilla enää käytetä, mutta sensijaan onnistuin ensi kerran näkemään heidän jumaliensa temppeleitä. Mutta ennenkuin minä jurtan miehiltä sain luvan sellaisen ihmeellisen rakennuksen näkemiseen, vaadittiin minulta monta lupausta ja monen monta juhlallista vakuutusta siitä, että en ajatellut jumalien koskemista enkä uhreihin kajoamista tai niiden ryöstämistä. Eräänä aamuna sidoin sukset jalkoihini ja lähdin oppaani kanssa matkalle. Tie oli pitkä ja se kulki metsien läpi ja jäätyneiden soiden yli. Se kiemurteli kovasti, ja kysyessäni syytä siihen kertoi samojedi, että tien varrelle oli viritetty loukkuja estämään venäläisiä lähestymästä pyhäkköä. Vaikka venäläiset joskus sattuman kautta saavatkin selville tuollaisen paikan, niin he itse asiassa karttavat niitä. Tullessamme perille näyttäytyi samojedien pelko aivan oikeutetuksi – temppeli oli täynnänsä rikkauksia, ja puhdasta rahaakin oli runsaasti. Jumalien asuntona oli täällä, niinkuin kaikkialla muuallakin, neljällä korkealla jalalla seisova rakennus, joka suuresti muistutti Obilla tavattavia aittoja. Etupuolella oli vähäinen aukko ja takaseinämällä istui jumala, puusta tehty ihmisenmuotoinen olento, yhdessä puolisonsa kanssa. Kasvot olivat karkeata tekoa ja suurista sinisistä lasihelmistä tehdyt silmät antoivat ukolle sangen naurettavan ulkomuodon. Nuket olivat hienoihin turkiksiin puetut ja ympärillään oli niillä runsaasti tinasta tehtyjä aseita itsensä puolustamiseksi sekä samasta aineesta valmistettuja joutsenia, hanhia, käärmeitä, poroja y.m. elukoita, joiden avulla niiden luultiin hätätilassa voivan paeta ylivoimaista vihollista. Edessänsä oli niillä pieni peili, jonka avulla ne saattoivat ajoissa huomata takaapäin lähestyvän vihollisen. Oven suulla seisoi pieni venäläiseksi poliisiksi puettu mies, joka toisessa kädessään piti puista sapelia ja toisessa heilutti suurta miekkaa. Jumalien huone oli sisustettu koreilla kankailla ja kallisarvoisilla turkiksilla ja kantaisän kuvan edessä oli lattialla kosolta mitä erilaatuisimpia esineitä, m.m. suuri määrä rahoja, joista muutamat olivat parinsadan vuoden vanhoja. Rakennusta ympäröivien pyhien puiden oksissa roikkui vaatekappaleita, eläinten sarvia ja nahkoja ynnä muuta. Tuo niin omituinen, kaukana erämaassa sijaitseva metsikkö ikivanhoine tuuheine puineen teki minuun juhlallisen vaikutuksen ja minä ymmärsin aivan hyvin, että luonnonlapsi paljoa mieluummin saapui tuohon luonnon itsensä luomaan temppeliin uhraamaan ja rukoilemaan kuin vaelsi johonkin räikeästi koristettuun kirkkoon siellä polvillansa palvelemaan hänelle tuntemattomia ja kerrassaan välinpitämättömiä jumalia. Näiden pyhien paikkojen luo kokoontuu koko heimo kerran vuodessa juuri ennen joulua rukouksilla lepyttämään kantaisäänsä ja uhreilla saamaan toivoimuksensa täytetyiksi. Sillä välin käyvät siellä yksityiset usein samassa tarkoituksessa, joskus torjuakseen uhkaavaa vaaraa, toisinaan hankkimassa jotakin hyvää.